— Kirjoitathan minulle siellä ollessasi?
— Kirjoitan tiistai-iltana ja kerron sinulle, minkälainen ensimäinen päivä on ollut, lupasi Anna.
— Minä ihan asun postikonttorissa keskiviikkopäivän, vain odottaakseni kirjettäsi, vakuutti Diana.
Anna matkusti kaupunkiin seuraavana maanantaina, ja keskiviikkona
Diana voi noutaa luvatun kirjeen. Se kuului seuraavasti:
"Rakkahin Diana! Nyt on tiistai-ilta, ja minä istun Josephine tädin kirjastohuoneessa ja kirjoitan tätä. Voit uskoa, että minusta tuntui yksinäiseltä eilen illalla, kun laskeuduin levolle ja toivoin, että sinä olisit ollut luonani. En lukenut, sillä olinhan luvannut neiti Stacylle olla sitä tekemättä, mutta oli yhtä vaikeata olla avaamatta maantietoani kuin ennen maailmassa oli olla lukematta satua ennenkuin läksyt oli päässä.
Kun tulimme seminaarille, niin oli siellä parikymmentä muuta pyrkijää saaren kaikilta seuduilta. Ensimäinen, jonka näimme, oli Moody Spurgeon, joka istui rappusilla ja lateli itsekseen pitkää sapuskaa. Jane kysyi häneltä, mitä maailmassa hänellä oli tekeillä, ja hän sanoi, että hän luki kertomataulua alusta loppuun aina uudelleen ja uudelleen rauhoittaakseen hermojaan ja meidän ei pitäisi millään ehdolla keskeyttää häntä, sillä silloin hän alkaisi pelätä ja unohtaisi kaiken, mitä hän osasi… Mutta kertomataulu piti kaiken hänen päässään!
Kun olimme saaneet paikkamme eri huoneissa, täytyi neiti Stacyn lähteä luotamme ja jättää meidät kohtalomme huomaan. Jane ja minä istuimme yhdessä, ja Jane oli niin tyyni, että oikein kadehdin häntä. Hän ei totta tosiaan tarvinnut kertomataulua pitääkseen ajatuksiaan koossa! Tuumailin mielessäni, mahdoinko olla sen näköinen, miltä minusta tuntui, ja voisivatko toiset kuulla sydämeni sykinnän huoneen toiselle puolelle saakka.
Sitten tuli eräs herra sisään ja jakoi aiheet englanninkielistä ainetta varten. Käteni tulivat jääkylmiksi, ja silmissäni pyöri sananmukaisesti, ottaessani esille saamani paperin.
Muutaman kauhean sekunnin ajan tuntui minusta aivan samanlaiselta kuin neljä vuotta sitten, kun kysyin Marillalta, saisinko jäädä Vihervaaralle — mutta sitten minulle selkeni, ja sydämeni alkoi jälleen sykkiä — olen kai unohtanut sanoa, että se oli aivan pysähtynyt… Sillä ymmärsin, että siitä aineesta voisin jotain saada kokoon.
Kello kaksitoista saimme mennä kotiin syömään päivällistä, ja sitten menimme takaisin historian kuulusteluun. Historiassa he pitivät meitä sangen lujalla, ja minä hämmennyin, niin että sekotin koko joukon vuosilukuja. Luulen sentään, että ylimalkaan suoriuduin hyvin. Mutta oi, Diana, huomenna on geometria, ja voit uskoa, että minun täytyy hillitä itseäni ollakseni avaamatta geometriaani! Jos luulisin kertomataulun voivan minua auttaa, lopottaisin sitä koko yön aamuun saakka.