— Älä ole huolissasi! Kyllä sinulle hyvin käy.
— Niin, mutta tahdon myöskin tulla etupäähän luettelossa — muuten se on samantekevää, sanoi Anna hieman kiihtyneellä äänellä.
Tällä hän tarkoitti — ja sen Diana tiesi — että menestys olisi sangen epätäydellinen, ellei hän pääsisi Gilbert Blythen edelle.
Sillä tätä päämäärää silmälläpitäen oli Anna koonnut kaikki älylliset voimansa sisäänpääsytutkinnoissa. He olivat tulleet vastakkain ja tavanneet toisensa varmaankin kymmenkunnan kertaa olematta tuntevinaan toisiaan, ja joka kerta oli Anna oikaissut niskaansa hieman enemmän, harmitellut ettei hän ollut ottanut vastaan hänen ojentamaansa sovinnon kättä — ja päättänyt entistään lujemmin lopullisessa ratkaisussa päästä Gilbertin edelle. Hän tiesi, että Avonlean nuoret odottivat äärimmilleen jännitettyinä kilpailun tulosta; kaksi poikaa oli lyönyt keskenään vetoa, ja aina rakastettava Josie Pye oli sanonut, ettei voinut olla epäilystäkään siitä, että Gilbert tulisi olemaan numero yksi. Hän tunsi, että hänen nöyryytyksensä tulisi olemaan sietämätön, jos hän epäonnistuisi —
Mutta hänen onnistumishaluunsa oli toinenkin, jalompi vaikutin. Hän tahtoi "päästä etupäähän" Matthew'n ja Marillan vuoksi — varsinkin Matthew'n. Tämä oli uskonut hänelle olevansa sisimmässään vakuutettu siitä, että Anna "löisi laudalta koko saaren". Anna tiesi, että olisi kerrassaan mieletöntä tähdätä siihen, mutta hän toivoi, että hän ainakin olisi kymmenen ensimäisen joukossa, niin että hän saisi nähdä Matthew'n ystävällisten ruskeitten silmien loistavan häntä vastaan iloisesta ylpeydestä. Sitä hän pitäisi suloisena palkintona kaikista vaivoistaan jankuttaessaan epäsäännöllisiä ranskalaisia verbejä ja ekvatsioneja, joissa on sekä kaksi että kolme "tuntematonta".
Kun nuo neljätoista päivää lähestyivät loppuaan, alkoi Anna kuljeksia ja harhailla postikonttorin läheisyydessä, ja häneen liittyi yhtä levoton ja huolestunut joukko, jonka muodostivat Jane, Ruby ja Josie. He avasivat joka aamu Charlottetownin sanomalehden vapisevin käsin. Myöskin Charlie ja Gilbert ilmestyivät välistä samalle asialle, mutta Moody Spurgeon raukka pysyttelihe poissa.
— En tohdi itse avata sanomalehteä, uskoi hän Annalle. — Joku muu saa kertoa minulle, että olen saanut loistavat reput.
Kun kolme viikkoa oli kulunut, ilman että tutkinnon tuloksia olisi ilmaantunut, alkoi Anna kadottaa ruokahalunsa ja välitti vähät siitä, miten Avonleassa oltiin ja elettiin. Rouva Lynde "vain kysyi", mitä muuta voitiin odottaakaan vanhoilliselta sivistysministeriltä, ja Matthew, joka pani merkille Annan kalpeuden ja välinpitämättömyyden ja haluttomat askeleet, jotka hänet joka päivä toivat kotiin postikonttorista, alkoi vakavasti tuumailla, eikö hänen ensi vaaleissa pitäisi äänestää vapaamielisiä…
Mutta eräänä iltana suuri uutinen kuitenkin tuli. Anna istui avoimen ikkunansa ääressä, sillä hetkellä kokonaan ajattelematta tutkintoja ja muita maallisia rasituksia, nauttien vain vienosta kesähämärästä, joka tuntui olevan täynnä kukkasarkojen tuoksuja ja poppelien kuiskivaa suhinaa. Itäisellä taivaalla mäntyjen yläpuolella oli vielä kaikki kajastus auringonlaskun heleistä värivivahduksista, ja Anna tuumaili uneksien, tokko värien hengetär mahtoi verhoutua sellaisiin vaaleanpunaisiin laskoksiin. Silloin hän näki Dianan tulevan lentäen Mäntymäkeä alas, portaan yli ja ylös rinnettä sanomalehti liehuen kädessä.
Anna syöksyi ylös — hän ymmärsi heti, mitä lehti sisälsi. Niiden luettelo, jotka olivat hyväksytyt sisäänpääsytutkinnossa, oli julkaistu. Hänen silmissään musteni, ja hänen sydämensä takoi niin, että teki kipeätä. Hän ei voinut ottaa askeltakaan. Hänestä tuntui kuin olisi kestänyt tunnin, ennenkuin Diana ryntäsi rappuja ylös ja eteisen läpi ja tulla tupsahti huoneeseen kuin ammuttu kanuunankuula — koputtamatta edes ovelle, niin innokas hän oli.