Annan ja Diana oli määrä ajaa sinne Jane Andrews'in ja hänen Billy veljensä kanssa, ja myöskin useita muita Avonlean nuoria tulisi mukaan. Odotettiin oikein paljon ihmisiä kaupungista ja illanvieton jälkeen söisivät kaikki avustajat yhteisen illallisen.
— Luuletko todellakin, että valkea on paras? tuumi Anna levottomana. — Minun mielestäni se ei ole niin kaunis kuin sinikukkainen musliinipukuni — ja se ei ole lainkaan niin muodikas.
— Mutta se sopii sinulle paljon paremmin, sanoi Diana. — Se on niin pehmoinen ja putoaa niin kauniisti. Toisessa näytät paljon enemmän "puetulta" — valkoinen on ikäänkuin paremmin sinua itseäsi.
Anna huokasi ja antoi myöten. Diana alkoi tulla kuuluisaksi hyvästä maustaan pukuasioissa, ja hänen neuvoillensa sellaisissa seikoissa annettiin suuri arvo. Itse hän näytti juuri tänä iltana hyvin somalta metsäruusun punaisessa puvussaan — jota Anna rakasti, mutta jota hänen eräistä syistä oli mahdoton itse käyttää. Hän ei kuitenkaan esiintyisi, niin että merkitsi vähemmän, miltä hän näyttäisi. Kaikki hänen vaivannäkönsä kohdistui Annaan, jonka Avonlean yhteiskunnalle kunniaa tuottaakseen täytyi olla kammattu ja puettu ja koristettu mahdollisimman hyvin.
— Vedä tuo reunus hieman paremmin esiin, kas niin! Nyt sidon vyönauhasi, ja missä ovat kenkäsi? Kampaan sinut sitten, kun olemme vetäneet hameen pääsi yli yllesi; palmikoin tukkasi kahdelle paksulle letille ja käärin ne ylös ja kiinnitän ne kahdella valkealla ruusukkeella. Ei, älä vedä mitään kiharoita alas otsalle, sinun on parasta laittaa tukkasi sileästi jakaukselle ja antaa sen luonnollisesti pudota. Tämän pienen valkean ruusun minä liitän toiseen ruusukkeeseen. Minulla oli yksi ainoa jälellä pensaassa, ja sen olen säästänyt tintille.
— Panenko helminauhan kaulaani? kysyi Anna. Matthew osti minulle sellaisen, kun hän oli viime viikolla kaupungissa, ja tiedän, että hän mielellään näkisi sen minulla.
Diana suipisti huulensa, käänsi mustan päänsä kallelleen ja katseli helmiä arvostelevasti. Lopuksi hän antoi myöntymyksensä, ja helminauha pantiin Annan kapealle valkealle kaulalle.
— Sinussa on sellaista hienoutta, sanoi Diana teeskentelemättömällä ihailulla. — Sinun pään asentosi on niin hyvä. Ja sitten olet niin pitkä ja hoikka. Minä olen oikea paksu töllerö. Olen aina sitä pelännyt, ja nyt tiedän, että asian laita on niin. Ja minun on kai oltava iloinen ja tyytyväinen silti, luulen minä.
— Mutta sinulla on kuopat poskissa, sanoi Anna ja hymyili hellästi kauniille, vilkkaille kasvoille, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan. — Mitä herttaisimmat pikku kuoppaset… Minun unelmani kuopista ei ole koskaan toteutunut, mutta niin monet muut unelmani ovat täyttyneet, etten saa valittaa. Olenko nyt valmis?
— Kiireestä kantapäähän, sanoi Diana, ja kynnykselle ilmaantui Marilla, kulmikkaana ja laihana, kuten ainakin ja melkoisesti harmaantunein hiuksin, mutta kasvot paljon lempeämpinä. — Tulkaa sisään, Marilla, ja katsokaa meidän lausujaneitiämme! Eikö hän ole sievä?