Marilla mutisi jotain käsittämätöntä, mutta katsoi sitten sopivaksi antaa jonkinlaista tunnustusta.
— No niin, hän on aika hauskan näköinen. Minä pidän tuosta tavasta laittaa tukka jakaukselle ja antaa otsan päästä oikeuksiinsa. Mutta pukunsa hän varmaankin panee pilalle ajaessaan sinne tässä kosteassa ilmassa, ja hyvin ohut se mielestäni myöskin on nyt illalla. Varo nyt hamettasi pyörältä, Anna, ja pane lämmin päällysnuttusi yllesi!
Sitten Marilla laskeutui jälleen alas rappusia, hyvillä mielin ajatellen, kuinka hauskan näköinen Anna oli ja mikä vahinko oli, ettei hän itse saanut olla mukana illan vietossa kuulemassa tytön lausumista.
— On ehkä kuitenkin liian kosteata hameelleni? sanoi Anna huolissaan.
— Ei toki, sanoi Diana ja veti ylös käärekaihtimen — On ihana ilta, eikä varmaankaan tule laskeutumaan kastetta. Katsohan kuutamoa.
— Olen niin iloinen siitä, että ikkunani on auringonnousun puolella, sanoi Anna mennen Dianan luo. — On niin ihanaa nähdä aamun koittavan noiden pitkien harjanteitten yli ja välkkyvän männynlatvojen lomitse. Se on joka aamu yhtä uutta, ja minusta tuntuu ikäänkuin sieluni saisi kylvyn tuossa kaikkein ensimäisessä auringonpaisteessa. Oi, Diana, pidän niin kovasti pikku huoneestani. En tiedä, kuinka voin viihtyä ilman sitä, kun muutan kaupunkiin ensi kuussa…
— Älkäämme puhuko siitä ainakaan tänä iltana, pyysi Diana. — En tahdo ajatella sitä, tulen niin apealle mielelle ja onnettomaksi, ja tahdon todellakin pitää hauskaa tänä iltana. — Mitä sinä lausut, Anna? Oletko peloissasi?
— En ensinkään. Olen nyt lausunut niin usein, että olen aivan voittanut tuon levottomuuden. Olen valinnut runon, jonka nimi on "Neidon vala" — se on hyvin liikuttava. Laura Spencer esittää koomillisen palasen, mutta minä panen mieluummin ihmiset itkemään kuin nauramaan.
— Mitä sinä teet, jos he kutsuvat sinut esiin?
— Oh, sitä he eivät varmastikaan tee, sanoi Anna.