Mutta hän ei kuitenkaan ollut salaisesti toivomatta,
että he kuitenkin sen tekisivät, ja hän kuvitteli jo mielessään kuinka hän seuraavana aamuna kertoisi Matthew'lle aamiaispöydässä illan voitoista.
— Nyt Billy ja Jane ovat tulleet — kuulen vaununpyörien kolinaa.
Tule, niin lähdemme!
Billy Andrews tahtoi, että Anna istuisi etuistuimella hänen kanssaan, niin että hän myöntyi vastenmielisesti ja istuutui sinne. Mutta hän olisi paljon mieluummin halunnut istua tyttöjen kanssa takaistuimella, jossa hän olisi voinut lörpötellä ja nauraa mielin määrin. Lörpöttely ja nauraminen ei juuri tullut kysymykseen Billyn seurassa. Hän oli suuri ja tukeva ja yksivakainen kaksikymmenvuotias poika, jolla oli pyöreät ja ilmeettömät kasvot, ja häntä vaivasi kiusallinen kykenemättömyys keskusteluun. Mutta hän ihaili Annaa suuressa määrin ja paisui ylpeydestä saadessaan ajaa Valkorantaan tuon pitkän ja komean tytön istuessa hänen vieressään vaunuissa.
Mutta Anna voi kuitenkin kääntyä hiukkasen istuessaan ja jutella tyttöjen kanssa, ja silloin tällöin hän kohdisti pari kohteliasta sanaa Billylle, joka irvisti leveästi, mutta ei koskaan ehtinyt saada vastausta valmiiksi, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hänellä oli siis sangen hauskaa ajomatkalla. Oli myös mitä ihanin ilta. Maantie oli täynnä keveitä vaunuja, kaikki matkalla hotelliin, ja hopean kirkas nauru helähteli ja kaikui kaikilta puolin.
Kun he tulivat hotelliin, olivat sen kaikki kolme kerrosta kirkkaasti valaistut. Heitä olivat vastassa ne naiset, jotka kuuluivat toimikuntaan, ja yksi heistä vei Annan taiteilijahuoneeseen, joka oli täynnä Charlottetownin lauluseuran jäseniä. Heidän joukossaan Anna tunsi äkkiä itsensä ujoksi ja maalaiseksi ja noloksi. Hänen pukunsa, joka itäisessä vinttikamarissa oli hänestä näyttänyt niin sievältä, tuntui nyt yksinkertaiselta ja "kotitekoiselta" — todellakin liian yksinkertaiselta, hän ajatteli, kaikkien niiden silkkien ja pitsien joukossa, jotka hänen ympärillään loistivat ja kahisivat. Mitä hänen halvat helmensä merkitsivät verrattuina tuon hänen vieressään istuvan kookkaan, kauniin naisen timantteihin? Ja kuinka mitättömältä näytti hänen ainoa ruusuparkansa noiden upeitten kasvihuonekukkien rinnalla, joita kaikilla muilla oli!
Anna riisui hattunsa ja nuttunsa pois sangen apeilla mielin eräässä nurkassa. Hän toivoi olevansa takaisin pienessä valkeassa huoneessaan Vihervaaralla.
Vielä pahemmalta tuntui ulkona suuren juhlasalin korokkeella, jonne hetkisen kuluttua kaikki avustajat menivät. Sähkövalo huikaisi hänen silmiään, hajuveden tuoksu ja hälinä panivat hänen päänsä pyörälle. Hän toivoi istuvansa alhaalla kuulijoitten joukossa Dianan ja Janen luona, joilla näytti olevan hyvin hauskaa kauempana salissa.
Hänet sullottiin erään lihavan, vaaleanpunaiseen silkkipukuun puetun naisen ja valkeaan pitsipukuun puetun tytön välille, joka näytti nenäkkäältä. Lihava nainen käänsi päätään ja tarkasteli Annaa silmälasiensa läpi, kunnes Annasta alkoi tuntua tuo tarkastelu sietämättömältä ja hän mieluimmin olisi halunnut juosta tiehensä. Ja valkoiseen pitsileninkiin puettu tyttö puhui kuuluvasti lähimmän naapurinsa kanssa "talonpoikaisseudusta" ja pienistä "somista maalaistylleröistä" ja ihmetteli, ohjelmaan katsahtaen, "mitä oikeastaan voitiin saada aikaan tällaisella paikkakunnalla"… Anna arveli, että hän vihaisi valkeata pitsityttöä päiviensä loppuun saakka.
Annan onnettomuudeksi eräs hyvin tunnettu näyttelijätär, joka sattumalta asui hotellissa, oli luvannut avustaa parilla lausuntonumerolla. Hän oli solakka ja notkea, tummasilmäinen nainen, yllään ihmeellinen vaaleanharmaa leninki, ilmava ja välkähtelevä kuin kuutamon hohde, kaulassa ja tummassa tukassa koruja. Hänellä oli harvinaisen taipuisa ääni ja tavattoman ilmehikäs esitystapa, joka täydelleen hurmasi kuulijat. Anna unohti hetkeksi sekä itsensä että huolensa, ja kuunteli loistavin silmin.