Mutta kun esitys oli lopussa, peitti hän äkkiä kasvonsa käsiinsä.
Kuinka voisi hän koskaan astua esiin ja lausua tämän jälkeen! Oliko
hän koskaan luullut osaavansa lausua?… Ah, jospa hän olisi jälleen
Vihervaaralla!
Tänä raskaana hetkenä hän kuuli nimeään huudettavan. Miten olikaan, onnistui Anna nousemaan ja epävarmasti astumaan korokkeelle — hän ei huomannut, kuinka valkea pitsityttö säpsähti ja näytti hämmästyneeltä, ikäänkuin hän olisi hieman hävennyt… Hän oli niin kalpea, että Diana ja Jane alhaalla kuulijoitten joukossa tarttuivat toistensa käsiin mykän ja kauhistuneen osanoton vallassa.
Annan oli vallannut mitä hirvein ramppikuumekohtaus. Hän oli tosin sangen usein lausunut julkisesti, mutta hän ei ollut vielä koskaan seisonut tällaisen yleisön edessä, ja sen näkeminen miltei lamautti hänet. Kaikki oli niin outoa, niin loistavaa, niin ihmeellistä — hienosti puettujen naisten rivit, arvostelevat kasvot, itse tämä rikkauden ja sivistyksen ja yhteiskunnallisen ylemmyyden ilmakin, jota hän hengitti… Kuinka toisenlaista ja pelottavaa olikaan tämä kaikki verrattuna keskusteluklubin yksinkertaisiin puupenkkeihin, joilta ystävien ja naapurien tutut ystävälliset kasvot rohkaisevina katsoivat häneen! Näillä ihmisillä, ajatteli hän, oli hirveän suuret vaatimukset, ja he arvostelisivat säälimättä… He, kuten valkea pitsityttökin, olivat tulleet vain tehdäkseen pilaa siitä, mitä "maalaistyllerö" koettaisi tuhrustella…
Hän tunsi itsensä auttamattoman onnettomaksi ja häpeän valtaamaksi. Hänen polvensa vapisivat, sydän hypähteli kuin lintu, ja voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei voinut sanaakaan pusertaa ulos itsestään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi paennut korokkeelta — huolimatta häpeästä ja pilkasta, jonka hän siten olisi ikuisiksi ajoiksi tuottanut itselleen…
Mutta äkkiä, kun hän antoi laajentuneen, pelokkaan katseensa liukua pitkin katsojien rivejä, näki hän Gilbert Blythen salin kauimmaisessa osassa, ja tämä kumartui eteenpäin hymyilevin kasvoin — Annasta se näytti ivan hymyltä, samalla sekä ärsyttävältä että vahingoniloiselta. Mutta tässä Anna erehtyi. Gilbert hymyili vain hyväntuulisuuttaan, ja hän nautti siitä kauniista vaikutuksesta, minkä Annan solakka valkea olento ja sielukkaat kasvot synnyttivät vihreitten palmujen taustaa vasten.
Nyt hän veti syvään henkeään ja kohotti ylpeästi päänsä rohkeuden ja päättäväisyyden virratessa koko hänen olemuksensa läpi sähköiskun tavoin. Hän ei tahtonut epäonnistua Gilbert Blythen edessä — ei koskaan, koskaan olisi hän saava syytä nauraa hänelle!… Hänen piinallinen pelkonsa katosi ja hän alotti lausuntonsa — kirkas, sointuva ääni tunkeutui aina salin äärimmäiseen sopukkaan saakka vapisematta ja ilman vääriä korostuksia. Hän oli täydelleen saanut takaisin mielenmalttinsa, ja voimakas vastavaikutus noitten muutamien kauheitten voimattomuuden hetkien jälkeen sai aikaan, ettei hän koskaan elämässään ollut lausunut paremmin.
Kun hän oli lopettanut, kaikuivat voimakkaat käsientaputukset. Anna meni takaisin paikalleen, punastuen ujoudesta ja ilosta, ja siellä ojensi heleänväriseen silkkipukuun puettu nainen kätensä ja puristi hänen kättään sydämellisesti.
— Kultaseni, sehän kävi oikein hyvin, sanoi hän. — Kas vaan, kuulkaahan, kuinka he taputtavat — he tahtovat teitä uudestaan esille.
— Ah ei, en voi mennä, sanoi Anna hämillään. — Mutta minun kai täytyy — muuten Matthew pahastuu. Hän sanoi, että minut huudettaisiin esille.
— Älä sitten pahoita Matthew'n mieltä, sanoi vaaleanpunainen nainen nauraen.