Hymyillen, punastuen ja kirkassilmäisenä Anna sipsutti jälleen korokkeelle ja esitti ylimääräisesti pienen humoristisen numeron, joka oli hyvin yleisön maun mukainen. Ja jälellä oleva osa iltaa muodostui hänelle mahdollisimman miellyttäväksi.
Kun juhla oli lopussa, otti lihava vaaleanpunainen nainen — joka oli naimisissa erään chicagolaisen miljonäärin kanssa — hänet siipiensä suojaan ja esitti hänelle koko joukon ihmisiä, ja nämä uudet tuttavat olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Mielenkiintoinen näyttelijätär, rouva Evans, tuli hänen kanssaan juttelemaan ja sanoi, että hänellä oli kaunis ääni ja että hän "sanoi" esitettävänsä sangen hyvin. Vieläpä valkoinen pitsityttökin sanoi hänelle muutamia kohteliaisuuksia…
He söivät illallista kauniissa, juhlallisesti koristetussa ruokasalissa — hummeria, lintua ja jäätelöä! — ja myöskin Diana ja Jane pyydettiin mukaan, koska he olivat tulleet Annan seurassa. Mutta Billy ei ollut missään tavattavissa — hän oli laittanut itsensä turvaan, kun hän aavisti vaaran olevan tulossa. Mutta hän seisoi aivan vakaana paikallaan ja piteli hevosta, kun kolme tyttöä hilpeinä tulivat ulos hiljaiseen, hopeanhohtoiseen kuutamoon.
Anna veti syvän henkäyksen ja katsoi ylös honkien tummien latvojen yllä olevalle kirkkaalle taivaalle.
Oi, oli ihanaa olla jälleen ulkona puhtaassa ja hiljaisessa yössä! Kuinka suurta ja äänetöntä ja ihmeellistä oli kaikki! Meren kohina kuului aivan hiljaa, ja jyrkät rantakalliot kohosivat ikäänkuin tuimat jättiläiset, jotka vartioivat lumottuja rantoja.
— Eikö olekin ollut hurmaavaa! huokasi Jane, kun vaunut lähtivät liikkeelle. — Oi, ollappa rikas miljonääri, joka saisi asua kesällä hotellissa ja käyttää jalokiviä ja avokaulaisia pukuja ja saisi syödä jäätelömarengeja ja hummerisalaattia joka päivä! Se olisi paljon hauskempaa kuin opettaa lapsia… Anna, sinä lausuit suurenmoisesti, vaikka minä tovin aikaa luulin, ettet koskaan pääsisi alkuun. Sinä suoriuduit minusta paremmin kuin rouva Evans.
— Älä puhu tuollaista, Jane, sanoi Anna nopeasti, se kuuluu niin… yksinkertaiselta… Sehän ei voinut olla parempaa kuin rouva Evans'in esitys, hän on näyttelijätär, ja minä olen vain koulutyttö, jolla on vain hieman vihiä asiasta… Olen täysin tyytyväinen, ellen yleisön mielestä kokonaan pilannut asiaani.
— Minulla on sinulle kerrottavana muuan kohteliaisuus, Anna, sanoi Diana. — Ainakin luulen, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi äänensävystä päättäen. Siellä oli eräs herra Yhdysvalloista, joka istui Janen ja minun vieressä ja näytti hyvin taiteelliselta sysimustine hiuksineen ja samanlaisine silmineen. Josie Pye sanoo, että hän on hyvin tunnettu maalari, ja että hänen äitinsä serkku on Bostonissa naimisissa erään herran kanssa, joka on ollut tämän herrasmiehen koulutoveri. Ja hänen me kuulimme lausuvan — muistatko, Ruby? — kas näin: "Kuka on tuo korokkeella oleva tyttö, jolla on noin ihastuttava Tizian-tukka? Hänellä on kasvot, jotka minua huvittaisi maalata." Siinä kuulet, Anna! Mutta mitä oikeastaan merkitsee Tizian-tukka?
— Jokapäiväisellä kielellä se on kai aivan yksinkertaisesti samaa kuin punainen tukka, nauroi Anna. — Tizian oli hyvin kuuluisa maalari, joka mielellään maalasi punatukkaisia naisia.
— Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään! huokasi Jane. — Oh, kuinka ne välkkyivät! Haluaisitteko olla rikkaita, tytöt?