— Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. — Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme — me olemme onnellisia kuin kuningattaret, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt — pelkkää hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia… Sen kauneudesta emme voisi nauttia enempää, vaikka meillä olisi miljonia dollareita ja kokonaisia laivoja täynnä timantteja. Sinä et sisimmässä sydämessäsi tahtoisi vaihtaa minkään noiden naisten kanssa, vaikka se olisikin mahdollista Tahtoisitko olla tuo valkeaan pitsileninkiin puettu tyttö, jolla on aina hapan ilme ja joka ei kykene kunnolleen iloitsemaan mistään? Tai rouva vaaleanpunaisessa silkkipuvussa, kiltti ja kelpo olento hän oli, mutta ajatteles, niin lyhyt ja paksu kuin kurkku!… Tai itse rouva Evans, silmissä tuo surullisen suruinen katse! Hänen on täytynyt olla elämässään kauhean onneton, kun hänen katseensa on voinut tulla sellaiseksi. Sinä tiedät varsin hyvin, ettet haluaisi vaihtaa ainoankaan heidän kanssaan, Jane Andrews.
— En ole niinkään varma siitä, sanoi Jane, ei likimainkaan vakuutettuna. — Luulen, että timantit tuottaisivat lohdutusta hyvin paljon…
— Niin, minä en tahdo olla muuta kuin oma itseni, vaikka sitten koko elämäni läpi saisin kantaa surujani ilman timanttien lohdutusta, sanoi Anna. — Olen täysin tyytyväinen ollessani Vihervaaran Anna kaulaketjuineni. Tiedän, että Matthew on antanut sen minulle ja että siihen liittyi aivan yhtä paljon rakkautta kuin konsaan siihen kaulanauhaan, jota Hänen silkkipukuinen armonsa Vaalean punaisine timantteineen kantoi.
XXXIV.
TÄYSVERINEN SEMINAARILAINEN.
Seuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua, sillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa, joita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat sekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja tällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt mitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin — eräänä iltana hän tuli itse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa vaaleanviheriää kangasta.
— Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi puvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan on monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi haluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että Jane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat "iltapuvuksi", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva Allan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla, ja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa sopivat aina hyvin.
— Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. — Kiitos, kullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle — se tekee eron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.
Vaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä ja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen eräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui "Neidon valan" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia, sielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa takaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle, ja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta, pelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka kyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto houkutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.
— Ah, olen saanut teidät itkemään "Neidon valalla", sanoi Anna hilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman hänen poskelleen. — Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu tahansa!