— Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan olisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen johdosta, jonka hän sanoi olevan "hölynpölyä" tai "pelkkää pötyä". — En voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen maailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä siksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa suhteessa… Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja näytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin… erilaiselta tuossa puvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin… Ja tuntuu niin surulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.
— Marilla! — Anna istahti Marillan polvelle — kotikutoinen pumpulikangas ei siitä pahentunut, — otti Marillan ryppyiset kasvot käsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. — En ole rahtustakaan muuttunut — en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu, joka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan… Todellinen minäni — se joka on täällä sisällä — se on kyllä sama. On aivan saman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun ulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää teistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä yhä enemmän.
Anna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea vasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle. Marilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut omata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus olivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja painaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan tarvitsisi päästää häntä.
Matthew'n silmät olivat kosteat — hän nousi ja meni ulos. Sinertävän kesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin alla.
— Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen. — Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan seljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa… Hän on suloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa liioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille hän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer teki tuon erehdyksen… Onnesta muuten ei tässä tapauksessa ole sopiva puhua — hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän näki meidän tarvitsevan häntä.
Viimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.
Hän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan liikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät — ainakin Marillan puolelta — viimemainitulta. Mutta kun Anna oli poissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan serkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla puolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun ja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki ja kirveli.
Mutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen tietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja ettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi hän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi, että se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen verran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki, vanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen valtaan…
Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa — tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon uuraampaa ja rasittavampaa työtä.
Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja käyttää kurssiin kaksi vuotta.