Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen toisessa päässä.
Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä, arveli hän… Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla luokalla.
— En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli hän. — Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo päättänyt voittaa kultamitalin… Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa hankkia… Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on varmaan mielikuvitusta… Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä tutustua minuun… Huh, miten on ikävää!
Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.
— Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt parempia päiviä, kertoi Josephine täti. — Hänen miehensä oli brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat. Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria, rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.
Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi, mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla — suloista hiljaisuutta ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka tuikki puun runkojen lomitse…
Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu; puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille, välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana, ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.
— Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista — ja tyhmää — kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni… Ja useampia tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä. Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä, ja silloin käy vain entistä hullummin… Neljä — viisi! Perjantaina saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah, nyt Matthew on pian kotona — ja Marilla seisoo portilla ja katsoo oikotietä alas häntä odotellen — kuusi — seitsemän — kahdeksan — oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!… Niitä tulee virtanaan… En voi tulla iloiseksi — en tahdo tulla iloiseksi… On paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään…
Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.
— Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan vilpittömästi.