— Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä — kas sitä en aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää, että olen niin kauan sietänyt olla siellä… Sinun ei pitäisi itkeä tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein liika kosolta… Meillä oli hurjan hauska tunti tänään — oh, kuinka ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on… Anna, onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean kipeä. Hi hi — tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä punaharja tuo on…
Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" — tulipunainen ruusuke — sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.
— Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua pänttäämässä Virgiliustani — voitteko kuvitella mokomaa julmuria, joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi… Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni… Anna, mitä minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä, minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli… Jos ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums — mums — sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.
Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.
— Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.
— Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle — hänen enonsa istuu kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.
Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat. Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla — ehkä mitali!… Mutta tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa, pääaineina uudet kielet ja taidehistoria — ja tämän kaiken jo ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna tunsi seisovansa lujalla pohjalla.
Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin — kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana Redmondin korkeakoulussa.
Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja hehkuvin poskin!
— Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli hän. — Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi elää!