— Kuinka maailmassa päähänne on pälkähtänyt sellainen ajatus? hän kysyi paheksuvalla äänellä.
Tämä oli tapahtunut neuvottelematta hänen kanssaan, ja sitä täytyi siis paheksua.
— Oh, me olemme tuumineet sitä jo kauan aikaa — tai oikeammin sanottuna koko talven, vastasi Marilla. —
Nämä hieman myöhästyneet varoitukset eivät näyttäneet loukkaavan eikä säikäyttävän Marillaa. Hän kutoi tyynesti edelleen.
— En tahdo kieltää, että on paljon totta siinä, mitä sanot, Rakel. Minä olen itsekin ollut hyvin kahden vaiheella. Mutta Matthew piti niin kauhean itsepintaisesti kiinni asiasta. Sen minä huomasin, ja senvuoksi annoin myöten. On niin harvinaista, että Matthew aivan varmasti haluaa jotain, että kun hän joskus niin tekee, on minun mielestäni aina minun velvollisuuteni suostua. Ja mitä tulee yrityksen uhkarohkeuteen — kultaseni, onnen kauppaahan on melkein kaikki mitä täällä maailmassa tehdään… Onnenkauppaahan on omienkin lasten pitäminen, sen puolesta — vaikka suunnilleen pitäisikin oltaman selvillä, mitä peruja he ovat saaneet. Eivät he aina ole niinkään onnistuneita!… Mutta Nova Scotiahan ei ole täältä kaukana, se ei ole samaa kuin jos saisimme hänet Englannista tai Yhdysvalloista. Hän ei kai liene niin kokonaan erilainen kuin me itse.
— No niin, toivon sydämestäni, että kaikki kävisi hyvin, sanoi Rakel rouva äänellä, joka selvästi ilmaisi mitä vahvimpia epäilyksiä. — Mutta älä sitten tule sanomaan minulle, etten varoittanut teitä, jos hän pistää Vihervaaran tuleen tai panee kaivoon strykniiniä — eräs lastenkodin vesa teki niin Uudessa Brunswickissä sillä seurauksella, että koko perhe kuoli mitä hirveimpiin tuskiin… Mutta sillä kertaa se oli tyttö.
— Mehän emme otakaan tyttöä, sanoi Marilla, ikäänkuin kaivojen myrkyttäminen olisi yksinomaan naisellinen avu, josta ei ollut vaaraa poikien yhteydessä. — Ei ikinä johtuisi mieleeni ottaa tyttöä kasvattaakseni. Ihmettelen, että rouva Spencer niin tekee. Mutta hän ei kylläkään pelkäisi ottaa luokseen vaikka koko lastenkotia, jos se johtuisi hänen mieleensä.
Rakel rouva olisi mieluimmin jäänyt siksi, kunnes Matthew tuli kotiin uusine saaliineen. Mutta kun hän havaitsi, että kuluisi vähintäin runsaasti kaksi tuntia, ennenkuin häntä voitiin odottaa, päätti hän lähteä eteenpäin ja pistäytyä Bellin perheessä kertomaan heille uutisen. Se herättäisi varmasti suurta hämmästystä, ja Rakel rouvalle oli hyvin mieluista saattaa ihmiset hämmästymään.
Hän poistui sentähden, suureksi helpotukseksi Marillalle, sillä viimemainittu tunsi epäilyksensä ja pelkonsa saavun muta virikettä Rakel rouvan synkkien aavistusten vaikutuksesta.
— Minut saa suomustaa kuin kuoreen, jos koskaan olen kuullut mokomaa! huudahti Rakel rouva päästyään kaikella kunnialla jälleen maantielle.