— Eikö tämä ole aivan kuin hullua unta? Niin, poikaa täytyy sääliä, se on varmaa. Matthew'lla ja Marillalla ei ole minkäänlaista käsitystä lapsista ja he tulevat vaatimaan, että hän olisi viisaampi ja vakavampi omaa isoisäänsä — jos hänellä koskaan on ollut sellaista, mikä on epäiltävää. Minun mielestäni tuntuu oikein kolkolta ajatella lapsukaista Vihervaaralla; siellä ei koskaan ole ollut ainoatakaan, sillä sekä Matthew että Marilla olivat täyskasvuisia, kun uusi talo rakennettiin — ja Herra tiesi muuten, ovatko he itse koskaan olleet lapsia. Minä en tahtoisi mistään hinnasta olla tuon köyhän nulikan housuissa. Sääliä häntä täytyy.
Niin purki Rakel rouva sydäntänsä kukkiville orjantappuroille; mutta jos hän olisi voinut nähdä lapsen, joka juuri tällä hetkellä kärsivällisesti odotti Bright Riverin rautatieasemalla, olisi hänen säälinsä ollut vielä syvempi ja lämpimämpi.
II.
MATTHEW CUTHBERT HÄMMÄSTYY.
Matthew Cuthbert ja hänen ruskea tammansa kulkea hölkyttivät verkalleen tuota neljäntoista kilometrin matkaa Bright Riveriin. Tie oli kaunis kiemurrellessaan somien talonpoikaistalojen välitse, silloin tällöin kulkien pihkalta tuoksuvan hongikon läpi tai pitkin laaksoa, jossa villit luumupuut ojentelivat keijuvia kukkaterttujaan. Ilma oli monista hedelmäpuutarhoista tulevien tuoksujen kyllästyttämä, niityt kangastivat etäällä, verhoutuneina purppuran ja opaalinhohtoiseen usvaharsoon, ja linnut lauloivat ja livertelivät varhaiskeväimen täydellä riemulla.
Matthew nautti matkasta omalla tavallaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kohtasi naisia ja oli pakotettu heille nyökäyttämään. Sillä Prinssi Edvardin saarella oli tapana nyökäyttää itse kullekin vastaantulijalle maantiellä, oli se sitten tuttu tai tuntematon.
Matthew pelkäsi kaikkia naisia lukuunottamatta Marilla sisartaan tai Rakel rouvaa; hänellä oli sellainen epämiellyttävä tunne, että nuo salaperäiset olennot nauroivat hänelle takanapäin. Ja hänellä olikin täysi syy epäillä sitä, sillä hän oli sangen merkillisen näköinen ulkonaiselta olemukseltaan kömpelöine vartaloineen, pitkine, raudanharmaine hiuksineen, jotka hipaisivat kumaraisia hartioita, ja pehmeine, ruskeine täysipartoineen, jommoinen hänellä oli ollut aina kaksikymmenvuotiaasta asti. Hän oli itse asiassa kaksikymmenvuotiaana ollut jokseenkin samannäköinen kuin kuusikymmenvuotiaanakin, vaikka ei aivan niin harmaa.
Saapuessaan asemalle hän ei nähnyt vilahdustakaan mistään junasta. Hän luuli olevansa liian varhainen, jonka vuoksi hän sitoi hevosensa kiinni pienen hotellin pihalle ja meni asemalle. Pitkä asemasilta oli melkein autio; ainoa näkyvissä oleva elävä olento oli tyttö, joka istui erään pärekasan äärimmäisellä reunalla.
Matthew, joka pani vain merkille, että se oli tyttö, puikki hänen ohitseen niin pian kuin suinkin katsahtamatta häneen. Jos hän olisi katsonut häneen, olisi hän tuskin voinut olla kiinnittämättä huomiota jännittyneeseen, liikkumattomaan odotukseen, mikä ilmeni koko hänen asennossaan ja ilmeessään. Tyttö istui siinä ja odotti jotakuta tai jotakin, ja koska istuminen ja odottaminen oli tällä haavaa ainoa, mitä hänellä oli tehtävänä, vajosi hän tähän tilaan kaikella sillä tarmolla, mihin hän kykeni.
Matthew tapasi asemapäällikön tämän juuri sulkiessa pilettiluukkua lähteäkseen kotiin illalliselle, ja kysyi häneltä, eikö puolikuuden juna jo pian saapuisi.