Rakastavaisten polku alkoi Vihervaaran keittiökasvitarhasta ja painui syvälle metsään niin pitkälle kuin Cuthbertin tilukset ulottuivat. Lehmät kulkivat tavallisesti sitä tietä eräille laidunmaille, ja talvisin ajettiin halkokuormia kotiin sitä pitkin. Anna oli keksinyt nimen oltuaan kuukauden Vihervaaralla.
— Tiedän kyllä, ettei siellä kulje mitään rakastavaisia selitti hän Marillalle, mutta Diana ja minä luimme paraillaan erästä hirveän hauskaa kirjaa, ja siinä on muuan Rakastavaisten polku. Siksi meilläkin piti olla sellainen, arvelimme me. Nimi on suloinen, eikö totta? Ja minä pidän erikoisesti tästä polusta, siksi että siellä voin nauraa ja huutaa niin paljon kuin tahdon, ilman että ihmiset kysyvät, olenko oikein viisas…
Anna meni aamulla yksin ulos ja seurasi Rakastavaisten polkua aina purolle asti. Täällä oli Diana häntä vastassa ja molemmat pikku tytöt kulkivat sitten yhdessä vaahteroiden tuuheitten latvojen alla, kunnes he tulivat pienelle portaalle. Siinä he jättivät polun, kulkivat herra Barryn haan läpi ja "Kuiski, kuiski, paju!"'n ohi. Toisella puolen "Kuiski, kuiski, pajua" oli Orvokkien laakso — pieni vihanta aukeama herra Bellin suuren metsän siimeksessä.
— Tietenkään siellä ei ole orvokkeja nyt, kertoi Anna Marillalle, mutta Diana sanoo, että keväisin siellä on niität tuhansittain — siksi olemme nimittäneet sen Orvokkien laaksoksi. Dianan mielestä minä olen niin kätevä keksimään hyviä nimiä tuossa paikassa. On toki hauskaa olla kätevä jossakin… Mutta Diana keksi Koivukäytävän. Annoin hänen pitää sen, sillä hän halusi sitä niin kovin, mutta olisin kylläkin voinut keksiä jotain runollisempaa kuin pelkkä Koivukäytävä… Eihän ole mikään taito keksiä sellaista nimeä! Mutta Koivukäytävä on joka tapauksessa kauneimpia paikkoja koko maailmassa, sen saatte uskoa, Marilla!
Niin se olikin. Muutkin ihmiset, jotka olivat nähneet enemmän kuin
Anna, ajattelivat samoin, kun he joskus sattuivat eksymään sille.
Se oli pieni, kapea, polveileva polku, joka kiemurteli ylös loivaa rinnettä suoraan herra Bellin metsän läpi, jonne valo pujottelihe heleänvihreitten lehvien lomitse sitä reunustivat pitkin pituuttaan hoikat nuoret koivut, valkorunkoiset ja notkeaoksaiset. Sanajalkoja ja tähtikukkia, kieloja ja mustakoison tulipunaisia vesoja kasvoi siellä tiheissä rykelmissä ja ilma oli alati täynnä hienoa ryydin tuoksua ja lintujen maanittelusäveliä ja metsätuulten huminaa puunlatvoissa. Jos kulki hiljaa — Annalle ja Dianalle se sattui ehkä kerran kuukaudessa — voi sattua, että näki kaniinin loikkivan tien poikki.
Alhaalla laaksossa yhtyi polku suureen valtatiehen, ja sitten oli koulumatkasta jälellä enää kuusia kasvava mäki.
Avonlean koulutalo oli valkoiseksi kalkittu rakennus, matalakattoinen ja leveäikkunainen. Se oli sisustettu lujilla vanhanaikuisilla pulpeteilla, joita voi avata ja sulkea, ja joitten kannet olivat täyteen riipustellut koululasten nimikirjaimia ja hieroglyfisiä kirjoituksia kolmen sukupolven ajalta. Koulutalo sijaitsi kappaleen matkan päässä tiestä, ja sen takana oli hämärä hongikko ja puro, jonne kaikki lapset aamuisin asettivat maitopullonsa, jotta ne pysyisivät viileinä ja tuoreina varhaiseen päivällistuntiin saakka.
Monta salaista pelon syytä mielessään Marilla syyskuun ensimäisenä päivänä katseli Annan kouluun menemistä. Anna oli sellainen omituinen tyttö. Kuinka hän sopisi toisten lasten kanssa? Ja kuinka maailmassa hän voisi pitää suunsa kiinni koulutunneilla?
Mutta kaikki kävi paremmin kuin Marilla oli uskaltanut toivoa. Anna tuli illalla kotiin loistavalla tuulella.