— Luulen kyllä, että tulen viihtymään koulussa, ilmoitti hän. — Vaikka opettajan laita onkin vähän niin ja näin… Koko ajan hän kiertelee viiksiään ja tuijottaa Prissy Andrews'iin. Hänhän on mukamas täysikasvuinen… Hän on kuusitoistavuotias ja aikoo pyrkiä Charlottentowniin seminaariin ensi vuonna. Tillie Boulter sanoo, että opettaja on korviaan myöten rakastunut häneen. Hänellä on hyvin kaunis hipiä ja kihara, ruskea tukka, jonka hän pöyhöttää niin hienosti korkealle… Hän istuu takimmaisena pitkässä rivissä, ja opettaja istuu myöskin enimmäkseen siellä — käydäkseen hänen kanssaan läpi läksyt, kuten hän sanoo. Mutta Ruby Gillis sanoo nähneensä, kuinka hän kirjoitti jotain Prissyn kivitaululle, ja kun tämä luki sen, niin tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi ja hän huokasi — Ruby Gillis sanoo luulevansa, ettei sillä ollut kerrassaan mitään tekemistä läksyjen kanssa…
— Anna, älä koskaan vastedes rohkene puhua opettajastasi siinä äänilajissa, sanoi Marilla terävästi. — Sinä et käy koulua vilkuillaksesi uteliaana ympärillesi ja kuunnellaksesi tuhmia loruja. Sinulle hän voi aina jotain opettaa, ja sinä menet sinne oppimaan. Et koskaan enää saa tulla kotiin ja tuoda tarjolle sellaisia juttuja. — No, sinä esiinnyt kaiketi taitavasti ja kiltisti.
— Tottahan toki, sanoi Anna tyytyväisellä äänellä. — Se ei muuten ollut niin vaikeata kuin olin luullut. Istun Dianan vieressä. Paikkamme on aivan ikkunan ääressä, ja voin katsella ulos Tummalle, päilyvälle aallokolle. Koulu on täynnä hauskoja tyttöjä, ja meillä oli kauhean hupaista päivällistunnilla. On niin hauskaa, kun saa leikkiä niin monen kiltin tytön kanssa. Mutta Dianasta pidän tietysti eniten, ja tulen aina pitämään. Minä jumaloin Dianaa.
Olen kauhean paljon jälessä toisista. He ovat kaikki viidennellä luokalla, ja minä olen vasta neljännellä, ja se on minun mielestäni niin harmittavaa… Tänään meillä oli lukemista ja maantietoa ja Kanadan historiaa ja lausuntoa. Herra Phillips sanoi, että minun oikeinkirjoitukseni oli hirveätä, ja hän nosti kivitauluni ylös, niin että kaikki voivat sen nähdä — reuna täynnä pukkeja… Häpesin niin, Marilla, se ei ollut kiltisti tehty sitä kohtaan, joka oli siellä ensi kertaa… Ruby Gillis antoi minulle omenan, ja Sophie Sloane lainasi minulle sievän heleänpunaisen kortin, jossa oli kirjoitus: "Saanko saattaa teitä kotiin?" Hän saa sen takaisin huomenna. Ja Tillie Boulter antoi minun lainata helmisormustaan koko iltapäiväksi. Saanko ottaa muutamia vahahelmiä vintinsäiliössä olevasta vanhasta neulatyynystä tehdäkseni niistä sormukseni? ja oi Marilla — Jane Andrews sanoi minulle, että Minnie Mac Pherson sanoi hänelle, että hän kuuli Prissy Andrewsin sanovan Sarah Gillis'ille, että minulla oli hyvin kaunis nenä… Marilla, se on ensimäinen kohteliaisuus, mitä olen saanut koskaan elämässäni, ettekä voi uskoa, miten ihmeelliseltä se tuntui! Marilla, onko minulla todellakin kaunis nenä? Tiedän, että te aina sanotte; totuuden.
Nenäsi on kyllä hyvin mukiinmenevä, vastasi Marilla lyhyesti.
Salaa hän arveli, että Annan nenä oli tavattoman hyvinmuodostunut, mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut sanoa sitä.
Tämä oli kolme viikkoa sitten, ja tähän asti oli kaikki käynyt hyvin. Ja nyt, tänä raikkaana syyskuun aamuna sipsuttelivat Anna ja Diana sangen hilpein mielin Koivukäytävää pitkin, kaksi onnellisinta pikku tyttöä Avonleassa.
— Luulisin, että Gilbert Blythe tulee tänään kouluun, sanoi Diana. — Hän on ollut serkkujensa luona vieraana New Brunswickissa koko kesän, ja hän tuli kotiin vasta lauantai-iltana. Ja hän tekee ihan kauheasti kiusaa tytöille. Hän voi piinata toisen ihan hengiltä…
Dianan äänenpaino ilmaisi, että hän piti parempana antaa piinata itsensä hengiltä kuin säilyttää sen.
— Gilbert Blythe? sanoi Anna. — Eikö juuri hänen nimensä ole kirjoitettuna seinälle heti sisäänkäytävän viereen ja Julia Bellin nimi sen yläpuolelle?