Anna kurkisti määrättyyn suuntaan. Hänellä oli siihen mainio tilaisuus, sillä Gilbert Blythe oli kokonaan vajonnut kiinnittämään nuppineulalla Ruby Gillis'in pitkää keltaista palmikkoa — tyttö istui hänen edessään olevalla penkillä — tämän penkin selkänojaan. Hän oli pitkä poika, jolla oli ruskea, kiharainen tukka, veitikkamaiset ruskeat silmät ja kiusottava myhäily suun ympärillä.
Hetkisen kuluttua nousi Ruby Gillis kiireesti mennäkseen luokan eteen näyttämään yhteenlaskua opettajalle. Hän töksähti takaisin penkille päästäen pienen huudahduksen ja luuli, että hänen hiuksensa lähtisivät juurineen päästä. Kaikki katsoivat häneen ja herra Phillips tuijotti häneen niin ankarasti, että Ruby alkoi itkeä. Gilbert oli kaivanut nuppineulan jälleen ulos ja tutki maantiedettään maailman vakavimmin kasvoin. Mutta kun hämmennys oli hieman asettunut, katsoi hän Annaan ja iski hänelle silmää, kasvoissa kuvaamattoman kujeileva ilme.
— Minun mielestäni Gilbert Blythe on kyllä hauskan näköinen, uskoi Anna Dianalle. — Mutta hän on kauhean tunkeilevainen. Ei ole hienoa iskeä silmää tytölle, jota ei ensinkään tunne.
Mutta vasta iltapäivällä alkoi tapahtua suurempia tapahtumia.
Herra Phillips istui kaukana eräässä nurkassa ja auttoi Prissy Andrews'ia eräässä saksalaisessa verbimuodossa, ja muut oppilaat tekivät jokseenkin mitä halusivat, syödä matustivat omenanraakiloita, kuiskailivat, piirustelivat ukkoja kivitauluilleen ja ajelivat heinäsirkkaparkoja, joilla oli oikeat purjelangasta tehdyt valjaat, edestakaisin pulpetinkansilla. Gilbert Blythe istui ja koetti saada Anna Shirley'tä katsomaan itseensä, mikä täydellisesti epäonnistui, sillä Anna Shirley oli tällä hetkellä kokonaan unohtanut ei ainoastaan Gilbert Blythen läsnäolon, vaan joka ainoan muunkin Avonlean koulun oppilaan. Hän ei muistanut edes itse koulua, vaan istui leukaansa käteen nojaten ja katse kiinnitettynä pieneen siniseen pilkahdukseen Tummasta, päilyvästä aallokosta, jonka voi nähdä hänen ikkunastaan. Hän oli kaukana poissa väriloistoisilla haavemailla, eikä kuullut eikä nähnyt mitään paitsi omia ihmeellisiä näkyjään.
Gilbert Blythe ei ollut tottunut näkemään vaivaa, jotta hän saisi tytön katsomaan itseensä, saamatta sitten mitään vaivannäön palkaksi. Hänen pitäisi katsoa häneen, tuon punatukkaisen Shirleyn tytön, jolla oli tuollainen pieni terävä leuka ja suuret silmät, joiden kaltaisia ei ollut kellään muulla tytöllä koko Avonleassa.
Gilbert kurottautui suoraan pulpettien välitse kulkevan käytävän yli, sieppasi Annan pitkän, punaisen palmikon päästä kiinni, piti sitä käsivarren mitan päässä itsestään ja suhahti kuuluvasti:
— Tuli on irti! Tuli on irti!
Silloin Anna loi häneen katseen, ja sellaisen että se tuntui.
Hän teki vielä muutakin. Hän syöksyi ylös, ja kaikki hänen ihanat tuulentupansa menivät murskaksi. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta, mutta hehku sammui pian ja sijalle kohosivat harmin ja nöyryytyksen kyyneleet.