— Sinä häijy, ilkeä poika! huudahti hän kiihkeästi. — Kuinka uskallat?
Ja — räiskis —! … Anna paiskasi kivitaulunsa Gilbertin päähän, niin että se — taulu, ei pää — pirstoutui tuhansiksi palasiksi.
Avonlean koulu nautti aina yllättävistä kohtauksista. Ja tämähän oli aivan tavattoman huvittava sitä lajia. Jokaikinen lapsi sanoi "oh!" sekä kauhistuneena että ihastuksissaan. Diana oli tukehtumaisillaan. Ruby Gillis, jolla oli herkät hermot, alkoi itkeä. Tommy Sloane päästi heinäsirkkanelivaljakkonsa karkuun saamatta sitä enää sen koommin käsiinsä, tuijottaessaan suu selällään Annaan ja rikkinäiseen kivitauluun.
Herra Phillips harppasi pitkin askelin ylös käytävää ja laski kätensä raskaasti Annan olalle.
— Anna Shirley, mitä tämä merkitsee? hän kysyi vihastuneena.
Anna ei vastannut. Oli liian paljon vaadittu heikolta inhimilliseltä olennolta pyytää häntä koko koulun edessä kertomaan, että joku poika oli sanonut "tuli on irti!" hänelle. Mutta Gilbert puuttui pelkäämättä puheeseen.
— Syy oli minun, herra Phillips. Minä tein hänelle kiusaa.
Herra Phillips ei välittänyt Gilbertistä.
— Mieltäni pahoittaa nähdä jonkun oppilaistani osoittavan sellaista kiivasta luonteenlaatua ja sellaista ilkeämielisyyttä, sanoi hän juhlallisella äänellä, ikäänkuin pelkästään se etu, että sai olla hänen oppilaansa, olisi omiaan poisjuurruttamaan kaikki pahat intohimot pienten epätäydellisten kuolevaisten olentojen sydämistä. — Anna, mene mustan taulun eteen ja seiso siellä iltapäivä loppuun.
Anna olisi äärettömän paljon mieluummin tullut ulos ajetuksi luokkahuoneesta; tämän kaltainen rangaistus oli hänen tuntehikkaalle luonteelleen julmaa. Hän totteli, jäykin, valkein kasvoin. Herra Phillips otti liidun ja kirjoitti taululle hänen päänsä yläpuolelle: