Toiset pojat virnistelivät. Diana kalpeni osanotosta, poisti seppeleen Annan tukasta ja painoi kovasti hänen kättään. Anna tuijotti opettajaan kuin kivipatsaaksi muuttuneena.
— Kuulitko mitä sanoin, Anna? kysyi herra Philips ankarasti.
— Kuulin kyllä, vastasi Anna hitaasti, mutta en voinut uskoa, että tarkoititte totta.
— Voin vakuuttaa, että tarkoitin, sanoi opettaja tuolla ivallisella äänenpainolla, jota kaikki lapset, Anna eniten, inhosivat sydämen pohjasta. Se ei koskaan ollut saavuttamatta tarkoitustaan. — Tottele heti.
Silmänräpäyksen ajan Anna näytti siltä, kuin hän aikoisi ehdottomasti kieltäytyä. Mutta sitten hän ymmärsi, ettei ollut muuta neuvoa, nousi ylpeästi, kulki yli keskikäytävin, istuutui Gilbert Blythen rinnalle, laski käsivartensa pulpetinkannelle ja hautasi kasvonsa niihin. Ruby Gillis, joka näki vilauksen niistä, ennenkuin ne painuivat alas, kertoi toisille koulusta palatessa, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin kauheata — ne olivat aivan kuin kalkittu seinä, rumia punaisia pikku täpliä siellä täällä.
Annalle tämä oli hirveintä, mitä ajatella voi. Olihan ikävää, että hänet yksin valittiin parinkymmenen lapsen joukosta, jotka olivat yhtä syyllisiä; vielä pahempi oli, että hänet määrättiin istumaan pojan rinnalle, mutta että tämä poika oli juuri Gilbert Blythe, oli loukkauksen ja nöyryytyksen huippu, joka täydellisesti mursi hänet, koko hänen sielunsa kuohui häpeästä ja voimattomasta kiukusta.
Aluksi toiset lapset katselivat häneen päin, vilkuilivat ja virnistelivät ja tyrkkivät toisiaan. Mutta kun Anna ei kertaakaan nostanut päätään ja Gilbert ahersi jakolaskunsa kimpussa sellaisella innolla, kuin olisi hän koko sielullaan siihen syventynyt, palasivat he pian omiin tehtäviinsä, ja Anna unohtui.
Kun herra Phillips kokosi ympärilleen historian lukijat, olisi Annan pitänyt mennä mukaan, mutta hän ei liikahtanut ja herra Phillips, joka juuri oli kirjoittanut muutamia riutuvia säkeitä "Priscillalle", ennenkuin hän oli koonnut oppilaat, mietti yhä erästä juonikasta loppusointua eikä huomannut, että Anna oli poissa.
Kun kukaan ei katsonut heihin päin, otti Gilbert pulpetistaan pienen helakanpunaisen sokerisydämen, jossa oli kultainen kirjoitus "Sinä olet suloinen", ja antoi sen liukua Annan toisen kyynärpään taipeeseen. Minkä jälkeen Anna kohottausi, otti punaisen sydämen varovasti sormenpäittensä väliin, pujahutti sen alas lattialle, jauhoi sen tomuksi korkonsa alla ja palasi jälleen kumaraan asentoonsa suvaitsematta luoda katsettakaan Gilbertiin.
Kun opetus oli lopussa, meni Anna takaisin pulpetilleen, kokoili tärkein ilmein kaiken, mitä hänellä siellä oli, kirjat ja kirjoitusvihot, kynän ja musteen, laskuvihon ja testamentin ja pinosi ne komeaksi kasaksi särkyneelle kivitaululleen.