Oli marraskuu — purppuranpunaisten auringonlaskujen ja matkaavien muuttolintujen kuukausi, jolloin meri kohisee surulaulujaan ja honkain latvat huokaavat kiihkeästi. Anna vaelsi edestakaisin harmaiden syyspilvien ajelehtiessa taivaalla, etäältä näki hän vilahduksen värittömänä välkkyvästä merestä. Hän tahtoi antaa raikkaan tuulen puhaltaa puhtaiksi sielun sisimmät sopukat — tuntui siltä, kuin sinne olisi kerääntynyt hämähäkinverkkoa. Annalle hyvin harvinainen tuntemus… Oli miten oli, siitä saakka kun Annan kolmas lukuvuosi korkeakoulussa oli alkanut, ei hän ollut kyennyt voittamaan raskasmielisyyttä, joka väliin valtasi hänet. Häntä eivät askarruttaneet mitkään huolet, mutta huoleton, auringonpaisteinen mieli ei palannut.
Karoliinan majassa vaihtelivat yhtä miellyttävästi kuin ennenkin määrätietoinen työ ja hyvin ansaittu lepo ja virkistys.
Ison, uunivalkean valaiseman vierashuoneen täyttivät aina perjantai-iltaisin kutsumattomat, mutta silti tervetulleet vieraat, ja ilo ja nauru kaikui huoneessa Jamesina-tädin myhäillessä kaikille. Philin kirjeistä tuttu "Jonas" kävi usein, tuli aamupäiväjunalla S:t Columbasta ja matkusti kotiin viimeisellä junalla. Hän oli voittanut kaikkien majan asukkaiden sydämet, vaikka Jamesina-täti pudisteli päätään ja ilmoitti peruuttamattoman mielipiteensä olevan, ettei nykyajan pappismiehiä voinut verrata vanhan hyvän entisajan pappeihin.
— Hän on oikea kunnon mies, kultaseni, sanoi hän Philille, mutta sananjulistajan tulee olla vakavampi ja arvokkaampi olemukseltaan.
— Eikö voi olla kristitty, vaikka nauraakin? ihmetteli Phil.
— Kyllähän tietysti tavalliset ihmiset voivat hyvin hyvästikin. Mutta minä puhuin Herran palvelijasta, virkkoi Jamesina-täti nuhtelevasti. — Ja sinun ei pidä keimailla pastori Blakelle, se nyt ei ole ollenkaan soveliasta.
— Mutta enhän minä ollenkaan keimaile hänelle, väitti Phil.
Kukaan muu ei uskonut häntä kuin Anna. Toiset uskoivat hänen harjoittavan tavallista urheiluaan ja sanoivat hänelle suoraan, etteivät hyväksyneet hänen käytöstään.
— Pastori Blake ei ole Alec- ja Alonzo-rotua, joiden kanssa rankaisematta leikittelee, huomautti Stella ankarasti. — Hän ottaa asian vallan vakavasti. Voit tehdä hänet onnettomaksi koko elämänajaksi.
— Älä, mitä sinä sanot? huudahti Phil. — Uskotko todellakin, että minä voisin? Hyvänen aika kuinka metkaa!