— Philippa Gordon! En ole luullut sinua noin tunteettomaksi. Minä puhun mahdollisuudesta, että rehellinen, kunnon mies tulee onnettomaksi koko elämänsä ajaksi, ja sinä olet ihastunut, kun sinun vallassasi on saada se aikaan.
— Nyt sinä pistät omiasi, pikku kulta. Kun harkitsematta sanoin: hyvänen aika, kuinka metkaa, niin en ollenkaan tarkoittanut, että minä tahtoisin tehdä hänet onnettomaksi, vaikka voisinkin, mikä minusta juuri oli suurenmoista.
— Minusta ei ero ole kovinkaan suuri. Enkä minä ymmärrä sinua, Phil. Sinä narraat hänet juoksemaan perästäsi, ja tiedät, ettei sinun tarkoituksesi ole ollenkaan vakava.
— Minun tarkoitukseni on saada hänet kosimaan, mikäli minä vain voin asiaan vaikuttaa, sanoi Phil tyynesti.
— Sinä olet parantumaton, virkkoi Stella toivottomasti.
Gilbert tuli joskus perjantai-iltaisin. Hän näytti aina olevan hyvällä tuulella, otti koko sielullaan osaa keskusteluun eikä jäänyt milloinkaan vastausta vaille. Hän ei etsinyt eikä välttänyt Annan seuraa. Kun olosuhteet johtivat heidät toistensa kanssa tekemiin, keskusteli Gilbert hänen kanssaan kohteliaasti ja ystävällisesti, aivan kuin Anna olisi ollut uusi tuttavuus. Entinen toverillinen suhde oli kuin poispuhallettu. Anna tunsi jonkinlaista katkeruutta tämän vuoksi, mutta koetti uskotella olevansa hyvin iloinen ja tyytyväinen, kun Gilbert niin täydellisesti oli toipunut pettymyksestä, minkä Anna oli hänelle tuottanut. Tuona huhtikuun iltana omenapuiden alla hän oli vakavasti pelännyt tuottaneensa Gilbertille sydän haavan, joka ei moneen aikaan paranisi. Nyt hän huomasi pelkonsa liialliseksi ja aiheettomaksi. Miehen mielellä on myös oma joustavuutensa. Gilbert ei näyttänyt siltä kuin häntä olisi jäytänyt salainen suru. Hän nautti elämästä ja teki tarmokkaasti ja kunnianhimoisena työtä. Hänen suuntaviivojaan ei järkyttänyt se, että nuori tyttö oli kylmä häntä kohtaan. Kun Anna sattui kuuntelemaan Gilbertin ja Philin välillä alituisesti vallitsevaa leikillistä sanasotaa, täytyi hänen epäillä, että hänen silmissään oli kummitellut, kun hän luuli nähneensä synkän epätoivon Gilbertin katseessa sanoessaan hänelle, ettei voisi milloinkaan pitää hänestä sillä tavoin kuin Gilbert toivoi.
Ei puuttunut niitä, jotka halukkaasti tavoittelivat Gilbertin jättämää vapaata paikkaa ja pyrkivät Annan palvelevaksi kavaljeeriksi. Mutta Anna piti heidät loitolla eikä rohkaissut ketään. Jos "se oikea" kerran oli ilmestyvä, saattoi hän kyllä odottaa. Hän ei kaivannut ketään virkaatekevää. Täten varoitteli ja opetti Anna omaa minäänsä kävellessään puistossa tuulisena päivänä.
Jamesina-tädin ennustama sade puhkesi, alkaen rapista ja suhista puiden latvoissa. Anna avasi sateenvarjonsa ja riensi mäkeä ylös. Juuri kun hän pääsi isolle maantielle, pyyhkäisi tuulenpuuska kiivaasti hänen sivuitseen kääntäen hänen sateenvarjonsa nurin. Anna tarttui epätoivoisena varteen ja koetti turhaan saada vastahakoista sateenvarjoa tottelemaan. Silloin kuuli hän äkkiä korvansa juuressa sanat:
— Anteeksi — rohkenenko tarjota sateenvarjoni?
Anna nosti katseensa. Siinähän seisoi ilmi-elävänä hänen edessään hänen unelmiensa sankari pitkänä, komeana ja ylhäisenä, silmät tummat, surumieliset, salaperäiset ja ääni lempeä, sointuisa ja miellyttävä. Hän ei olisi voinut olla tarkemmin Annan ihanteen kaltainen, vaikka olisi ollut tilauksesta tehty.