— Saan kiittää, sanoi Anna aivan ymmällä.
— Kenties me koetamme pyrkiä tuonne niemellä olevaan pieneen puistomajaan, ehdotti tuntematon. — Siellä voimme odottaa, kunnes puuska on mennyt ohi. Sade ei tule kestämään kovin kauan.
Sanat olivat jokapäiväiset, mutta ah, äänensävy!… Ja hymy, joka niitä seurasi. Anna tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin.
He kiiruhtivat puistomajaan ja istuutuivat hengästyneinä suojaavan katon alle. Anna piti nauraen koholla uskotonta sateenvarjoaan.
— Kun tällainen vanha koeteltu ystävä tekee tenän, niin sekä hämmästyy että suuttuu, virkkoi hän hilpeästi.
Sadepisaroita välkkyi hänen hohtavassa tukassaan, josta kiemurteli vallattomia kiharoita pitkin otsaa ja ohimoita. Poskilla oli heleä puna, isot silmät muistuttivat tähtiä. Hänen seuralaisensa katseli häntä ihaillen. Anna tunsi punastuvansa hänen katseestaan. Kuka tuo olikaan? Kas — tuossa näkyi vilahdukselta eräs korkeakoulun punavalkea merkki, joka oli nuppineulalla kiinnitetty takinkäänteeseen. Ja Anna oli uskonut tuntevansa ainakin ulkomuodolta kaikki korkeakoulun opiskelijat, vastatulleita lukuunottamatta. Tämä nuori mies, jonka käytös oli sulava ja hieno kuin maailmanmiehen, ei varmastikaan ollut mikään vastatullut.
— Me olemme opiskelutovereita, huomaan minä, virkkoi hän ja hymyili nähdessään Annan heleän punan. — Silloinhan voimme jo katsoa olevamme tuttuja. Minun nimeni on Royal Gardner. Ja te olette varmaankin sama neiti Shirley, joka luki Tennysonia eräänä iltana Kaunokirjallisen liiton kokouksessa?
— Se pitää paikkansa, mutta en tiedä ollenkaan, mihin minun tulee sijoittaa teidät, virkkoi Anna avomielisesti. — Saako kysyä, mikä teidän paikkanne on korkeakoulussa?
— Minusta tuntuu kuin minulla ei vielä olisi oikein mitään paikkaa. Pari vuotta sitten olin "tulokkaana" Redmondissa. Mutta senjälkeen olen ollut koko ajan Euroopassa. Olen nyt tullut takaisin päättämään taidehistorian ja estetiikan opintoni.
— Tämä on myöskin minun juniorivuoteni, virkkoi Anna.