— Älähän nyt Jimsie-täti, olemmehan me sentään yleensä esiintyneet oikeina ihannetyttöinä niinä kolmena talvena, joina sinä olet ollut meidän mammamme — eikö niin?
— Te olette sievimmät, kilteimmät ja herttaisimmat tytöt kaikista korkeakoulua käyneistä, vastasi Jamesina-täti säästämättä sanojaan, kuten aina, kun kerran rupesi kiittelemään. — Epäilen vain, ettei järki vielä ole teissä oikein päässyt täysikasvuiseksi. Sitä ei tietysti voi odottaakaan. Kokemukset vasta tuovat arvostelukyvyn. Sellaista ei saavuta parilla korkeakoulukurssilla. Te olette, nuoret neitoseni, opiskelleet tuossa korkeammassa oppilaitoksessa neljä vuotta, kun taas minä en ole milloinkaan pistänyt jalkaanikaan sellaiseen laitokseen, mutta sittenkin minä tiedän koko lailla enemmän kuin te.
— Elämänkokemuksesta me kyllä pidämme huolta aikanamme, täti kulta, virkkoi Stella. — Uutteraa hakkailua seuraa lopulta kihlaus, sanoo vanha hyvä sananparsi, ja sitten alkaa heti perästä elämän vakavuus.
— Oletteko oppineet korkeakoulussa tämän taivaallista muuta kuin kuolleita kieliä ja geometriaa ja muuta senkaltaista roskaa? kysyi Jamesina-täti.
— Tottahan toki. Olemme tietysti, pikku täti, vakuutti Anna kaikkien puolesta.
— Me olemme oppineet antamaan arvoa niille totuuksille, joita saimme kuulla professori Woodleigh'in viime luennolla. Aiheena oli elämisen taito, virkkoi Phil. — Hän sanoi: Huumori on terveellisin maustin niissä ruokalajeissa, joita katetaan elämän pöydälle. Naurakaa erehdyksillenne, mutta ottakaa niistä oppia, laskekaa leikkiä huolistanne, mutta tulkaa niistä lujemmiksi, tehkää pilaa vaikeuksistanne, mutta voittakaa ne. Eikö tämä ole oppimisen arvoista, Jamesina-täti?
— On kyllä, hyvä ystävä, on tietysti. Kun te olette oppineet nauramaan sille, jolle tulee nauraa, ja olemaan nauramatta sellaiselle, mille ei pidä nauraa — olette te päässeet aika pitkälle opissa ja viisaudessa.
— Mitä korkeakoulukausi on antanut sinulle, Anna? kysyi Priscilla matalalla äänellä.
— Uskon todellakin oppineeni ottamaan leikkinä jokaisen pienen vastoinkäymisen, ja jokaisen suuremman vaikeuden kykyäni ja toimintahaluani hedelmöittävänä kasteena. Siinä on luullakseni pääasiassa sanottuna, mitä Redmond on minulle antanut.
— Minun täytynee vielä kerran viitata professori Woodleighin sanoihin, jotta voisin tehdä selkoa siitä voitto-osuudesta, jonka minä olen saanut korkeakoulussa, sanoi Priscilla. — Muistatko, mitä hän sanoi tervehdyspuheessaan? Maailmassa on paljon meille kaikille tarjolla, jos meillä vain on silmät sitä näkemään, sydäntä, joka rakastaa, ja kädet, joilla itse voimme poimia, — paljon meidän ympärillämme olevissa ihmisissä, paljon taiteessa ja kirjallisuudessa, paljon kaikkialla, mistä me voimme iloita ja mistä meidän tulee olla kiitollisia. Vähäsen tätä kaikkea on Redmond minulle opettanut.