— Jos saamme tehdä tästä johtopäätöksen, huomautti Jamesina-täti, niin on loppusumma se, että te kyllä voitte oppia — jos teissä nimittäin on luontaista tarkkapäisyyttä — neljässä vuodessa sen, mihin te kenties olisitte tarvinneet kaksikymmentä vuotta muuten elämässä. No, sitten minun täytyy sanoa, että korkeakoulun arvo huomattavasti nousee minun silmissäni. Tähän asti olen tosiaan suhtautunut siihen vähän epäilevästi.
— Mutta miten käy niiden raukkojen, joilla ei ole luontaista älyä,
Jimsie-täti?
— Ihmiset, joilla ei ole luontaista tarkkapäisyyttä, eivät koskaan opi mitään korkeakoulussa enempää kuin elämässäkään, vastasi Jamesina-täti. — He ovat sadan vuoden vanhoina, jos saavat elää niin vanhaksi, yhtä tietämättömiä kuin kehdossakin. Se ei ole heidän poloisten vika, vaan huono onni. Mutta niiden meistä, joiden osaksi on tullut tarkkapäisyyttä, tulee olla Herralle hyvin kiitolliset.
— Etkö tahdo tarkemmin määritellä, mikä tarkkapäisyys on,
Jimsie-täti, pyysi Phil.
— En kiitos, typykkäni. Joka itse on tarkkapäinen, se tietää kyllä, mitä sillä tarkoitetaan, joka ei ole, hän ei tule sitä koskaan käsittämään. En aio ryhtyä mihinkään selittelyihin.
Jännittävät ja merkitykselliset päivät lensivät ohi, ja erotutkinto oli suoritettu. Anna sai korkeimman arvosanan Englannin kirjallisuuden historiassa. Priscilla sai lähinnä korkeimman klassillisissa kielissä ja Phil saman matematiikassa. Stellakin sai ilokseen tasaisia, kauniita arvosanoja. Ja sitten tuli korkeakoulun juhlallinen päättäjäisjuhla.
— Tätä olisin ennen maailmassa sanonut elämäni virstantolpaksi, virkkoi Anna nostaen varovasti kotelosta Royn orvokit ja miettivänä niitä katsellen.
Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti koristautua niillä illaksi, mutta hänen katseensa siirtyi toiseen valkeaan pahvikoteloon, joka oli pöydällä. Se oli täynnä kieloja, ja ne olivat yhtä raikkaita ja tuoksuvia kuin kielot, jotka tavallisesti kukkivat Vihervaaran haassa Annan tullessa Avonleahin. Ja niiden vieressä oli Gilbert Blynthen käyntikortti.
Annasta oli ihmeellistä, että Gilbert lähetti hänelle kukkia päättäjäisiin. Hän oli nähnyt Gilbertiä hyvin vähän tänä talvena. Joululoman jälkeen Gilbert oli käynyt vain kerran Karoliinan majassa, eräänä perjantai-iltana, Majan asukkaiden vastaanottoaikana, ja muualla he eivät juuri olleet tavanneet toisiaan. Anna tiesi, että Gilbert oli kokonaan syventynyt opintoihinsa, hänen päämääränään kun oli korkeimmat arvosanat ja Cooperin stipendi, minkä vuoksi hän ei juuri ottanut osaa seuraelämään.
Annalle oli talvi tuonut runsaasti vaihtelua ja virkistystä. Gardnerien perheessä hän oli seurustellut aika uutterasti, Dorothy ja hän olivat tulleet läheisiksi ystäviksi. Asiasta perillä olevat odottivat Annan ja Royn julkaisevan kihlauksensa minä hetkenä hyvänsä. Anna odotti itse ratkaisua. Juuri kun hänen tuli lähteä kotoa lopettajaisjuhlaan, siirsi hän syrjään Royn orvokit ja kiinnitti pukuunsa sen sijaan Gilbertin kielot. Hän ei olisi itsekään voinut sanoa, minkätähden hän niin teki. Mutta oli kuin vanha Avonlean-aika unelmineen ja ystävyyssuhteineen olisi jälleen tullut häntä lähemmäksi, samalla kuin hänen kauan hautomansa tulevaisuudensuunnitelmat olivat toteutuneet. Hän ja Gilbert olivat kerran, kauan sitten, kuvanneet toisilleen sitä onnellista päivää, jolloin he tutkinnon suoritettuaan saisivat rehtorilta lakkinsa ja kunniakirjansa. Nyt oli odotettu suuri päivä tullut, matta Royn orvokeilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä. Vain lapsuusvuosien vanhan ystävän lahjoittamat kukkaset tuntuivat liittyvän tähän päivään, jolloin kevään hento vehreys ja puhkeavat kukkaset vihdoin tuottivat hedelmiä.