— No niin, Herra ei pidä niin lukua korvista, virkkoi Jamesina-täti keskeyttäen arvostelunsa Moodyn ulkomuodosta. Jamesina-täti kunnioitti papiksi vihkimättömän teologian ylioppilaankin papinkaapua.
XXXVII.
RANTAPAVILJONGISSA.
Onko mahdollista — tästä päivästä viikon kuluttua olen taas kotona Avonleassa, sanoi Anna kumartuen matka-arkkuunsa, johon hän paraikaa pani rouva Lynden koreita patenttikutoisia peitteitä. — Se ajatus on hyvin viehättävä. Mutta viikon perästä olen myös ainiaaksi jättänyt Karoliinan majan! Kauhea todellisuus!
— Kummitteleekohan meidän naurumme sitten Liina-neidin ja
Maria-neidin viattomissa tyttöunelmissa, virkkoi Phil miettivänä.
Tätiä ja veljentytärtä odotettiin nyt kotiin. He olivat kiertäneet suurimman osan asuttua maapalloa. Äsken saapuneessa kirjeessä neiti Karoliina kirjoitti:
"Olemme kotona toukokuun toisella viikolla. Tiedän jo edeltäpäin, että Karoliinan maja tulee näyttämään aika mitättömältä, kun olemme nähneet pyramiidit ja Kamakin kuningaslinnat, mutta minä olen aina viihtynyt parhaiten siellä, missä katto ei ole ollut erikoisen korkealla. Tulee tuntumaan ihanalta, kun taas saa olla kotona. Kun vasta myöhemmällä iällä lähtee matkoille, tulee rasittaneeksi itseään tarpeettomasti, sillä tietää, ettei käytettävissä ole enää pitkiä aikoja, ja jos missä, niin tässä suhteessa pitää paikkansa se, että ruokahalu kasvaa syödessä. Minä pelkään, ettei Maria tule enää koskaan tyytymään meidän entiseen hiljaiseen elämäntapaamme".
— Aion jättää tänne pieniä päähänpistojani ja unelmiani tuottamaan viihdytystä sille, joka tulee tänne asumaan minun jälkeeni, virkkoi Anna katsellen kaihoisasti ympärilleen kauniissa sinisessä huoneessa, jossa hän oli viettänyt kolme onnellista vuotta. Ikkunan ääressä hän oli polvistunut rukoilemaan ja hän oli kumartunut siitä katselemaan, miten aurinko sammui purppurahohteeseen honkain taakse. Hän oli kuullut syyssateiden rapisevan taitekattoa vasten ja lausunut kevään ensimmäisen kultarintakertun tervetulleeksi. Eivätköhän ajatukset ja unelmat voineet jäädä asuntoihin? ajatteli hän. Eikö jotain hänen omasta olemuksestaan jäisi ikäänkuin vienosointuisena muistona hänen jälkeensä, näkymättömänä ja tuskin tuntuvana, mutta joka tapauksessa todellisena, kun hän ainiaaksi jättää tämän huoneen, jossa hän oli tuntenut riemua ja tuskaa, nauranut ja itkenyt?
— Minä puolestani uskon, virkkoi Phil, että huone, jossa miettii ja suree ja silloin tällöin huvittelee, sanalla sanoen elää, liittyy erottamattomasti näihin sielunelämän ilmaisuihin ja saa oman personallisuuden. Olen varma siitä, että jos minä viidenkymmenen vuoden kuluttua astun tähän huoneeseen, huutaa se minulle: "Phil, rakkaani, minä, joka puhun, olen Annan fluidumi. Me, seinät, olemme sillä kyllästytetyt. Muistatko, ah muistatko?" Sillä ajattele sentään, pikku kullanmuru, miten rajattoman hauskaa meillä on täällä ollut! Kuinka me olemme täällä kujeilleet ja hupsutelleet! Oi, oi, voisin nauraa ja itkeä yhtaikaa, kun sitä ajattelen. Menen kesäkuussa naimisiin pikku Jonakseni kanssa ja minä tiedän tulevani sanomattoman onnelliseksi, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu kuin tahtoisin elää tätä ihastuttavaa elämää Majassa ja korkeakoulussa ikuisesti.
— Minussakin on niin vähän järkevyyttä, että toivoisin aivan samaa, virkkoi Anna. — Miten suuria ilonaiheita saanemmekin tulevaisuudessa, emme kuitenkaan saa koskaan nauttia samanlaisesta ihanasta ja huolettomasta elämästä kuin täällä. Se on ainiaaksi mennyttä, Phil.