— Jos hän olisi kosinut sinua, olisit kenties ollut toista mieltä, Stella, sanoi Jamesina-täti lempeän nuhtelevasti. — On olemassa sananlasku ketusta ja pihlajanmarjoista.
— Aivan oikein, mutta sitä ei voi sovelluttaa tähän, vastasi Stella olematta millänsäkään. — Minä rakastan Annaa ja pidän paljon Roysta. Jokainen sanoo Annan tekevän erinomaiset kaupat, ja hän on viime aikoina saavuttanut rouva Gardnerinkin korkean hyväksymisen. Kun panemme kaikki nämä seikat yhteen, niin näyttäisi tosiaankin olevan tulossa sellainen harvinainen avioliitto, joita kuulutaan solmivan taivaassa, ja kuitenkin minulla on epäilykseni. Sinä saat nyt itse lausua tavut ja lukea yhteen, Jamesina-täti.
Niemenkärjen pienessä rantapaviljongissa, jossa he olivat jutellen istuneet sateisena päivänä ensi kertaa tavatessaan, lausui Roy merkitykselliset sanansa. Annan mielestä tuli tilaisuus hyvin tunnelmalliseksi siitä, että Roy oli valinnut juuri tämän paikan. Ja Roy tunnusti rakkautensa niin kauniin sanoin, kuin olisi ottanut ne Rakastavien kirje-oppaasta, kuten eräs Ruby Gilliksen kosijoista oli tehnyt. Koko tunnustus kuului aivan erinomaiselta. Se oli sitä paitsi rehellinen ja vilpitön. Ei ollut vähääkään epäilemistä, ettei Roy tarkoittanut sitä, mitä hän sanoi. Hänen sanoissaan ei ollut mitään sorahtelevaa epäsointua. Annasta tuntui kuin hänen olisi pitänyt sulaa hiljaiseen autuuteen. Mutta hänen tunteensa eivät olleet suinkaan nousseet siihen lämpöasteeseen — hän huomasi olevansa päinvastoin merkillisen viileä. Kun Roy vaikeni odottamaan vastausta, avasi Anna huulensa lausuakseen myöntävän sanan, jonka tuli ratkaista kummankin kohtalo.
Mutta silloin — silloin häntä värisytti aivan kuin katse olisi sattunut kuiluun, mikä sai hänet kiivaasti peräytymään. Hänen elämässään oli tämä hetki niitä, jolloin katse selkenee ja me näemme ikäänkuin häikäisevän salaman valossa enemmän kuin olemme tajunneet koko kuluneen elämämme aikana. Hän veti kätensä Royn kädestä.
— Ei — minä en voi mennä sinun kanssasi naimisiin
— oi, en voi, huudahti hän.
Roy kalpeni ja näytti olevan hyvin ymmällä. Hän oli jo ennakolta ollut asiastaan varma, — mistä ei suinkaan käynyt häntä moittiminen.
— Mitä sinä tarkoitat? änkytti hän.
— Tarkoitan, etten voi tulla sinun vaimoksesi, toisti Anna aivan epätoivoisena. — Luulin voivani — mutta en voikaan.
— Minkätähden et voi? kysyi Roy tyynemmin.