— Sentähden — etten pidä sinusta tarpeeksi paljon.
Royn kasvojen väri muuttui tummemmaksi.
— Sinä olet siis vain tehnyt minusta pilaa näinä kahtena vuotena? sanoi hän hitaasti.
— En, en, sitä minä en suinkaan ole tehnyt, läähätti Anna-raukka. Oi, miten hän voisi selittää? Hän ei voinut selittää. On olemassa semmoista, mille on aivan mahdotonta löytää selitystä. — Uskoin pitäväni sinusta — minä vakuutan, että uskoin — mutta nyt tiedän, ettei niin olekaan laita.
— Sinä olet turmellut elämäni, sanoi Roy katkerana.
— Anna minulle anteeksi, pyysi Anna posket hehkuen ja silmät kyynelissä.
Roy kääntyi muutamaksi minuutiksi tuijottamaan merelle. Kun hän jälleen katsoi Annaan, oli kalpeus palannut hänen kasvoilleen.
— Etkö voi antaa minulle mitään toivoa? kysyi hän.
Anna pudisti päätään äänettömänä ja masentuneena.
— Jää hyvästi siis, sanoi Roy. — Minä en käsitä sitä — minä en voi uskoa, että sinä olet se, jona koko ajan olen sinua pitänyt. Mutta moitteet eivät saa tulla kysymykseen meidän välillämme. Sinä olet ainoa nainen, jota koskaan voin rakastaa. Nyt kiitän sinua ainakin ystävyydestäsi. Jää hyvästi, Anna!