— Jää hyvästi, vastasi Anna ääni väristen.
Royn mentyä Anna istui kauan paviljongissa ja näki valkean usvan hiljaa hiipivän satamaan ja verhoavan sen vaippaansa. Tämä hetki oli hänelle nöyryytyksen, häpeän ja itsensähalveksumisen hetki — sen aallot vyöryivät hänen ylitseen ja olivat vähällä tukehuttaa. Mutta sielun syvimmästä tunkeutui outo, jälleen saavutetun vapauden tunne.
Hämärässä hän hiipi Majaan ja pakeni huoneeseensa. Mutta siellä istui
Phil jo häntä odottamassa ikkunapenkillä.
— Odota vähän, pyysi Anna, tahtoen välttämättä etukäteen torjua onnentoivotukset. — Odota, kunnes saat kuulla, mitä minulla on sanomista. Phil, Roy pyysi minua vaimokseen, mutta minä annoin kieltävän vastauksen.
— Mitä ihmeessä! — Annoit kieltävän vastauksen? huudahti Phil aivan ymmällä.
— Niin annoin.
— Anna Shirley, oletko enää järjissäsi?
— Enköhän sentään liene, sanoi Anna väsyneesti. — Oi, Phil, älä toru minua! Sinä et ymmärrä.
— En ymmärräkään, se on kyllä totta. Sinä olet jo pari vuotta kaikin tavoin rohkaissut Roy Gardneria — ja nyt sinä kerrot antaneesi hänelle rukkaset. Se on siis ollut pelkkää anteeksiantamatonta hakkailua. Anna, minä en olisi koskaan uskonut sinusta sellaista.
— Se ei ole ollut hakkailua — viime hetkeen asti luulin toden teolla pitäväni hänestä — ja sitten — sitten minulle yhtäkkiä selvisi, etten milloinkaan voisi mennä hänen kanssaan naimisiin.