XXXVIII.
TOISTEN ONNI.
Elämä tuntui Annasta hiukan värittömältä ensimmäisinä viikkoina hänen tultuaan Vihervaaraan. Hän kaipasi Karoliinan majan iloista toverielämää. Hän oli viime talvena rakentanut loistavia tuulentupia, mutta ne olivat nyt kaikki raunioina. Nykyisessä masennuksen ja itsehalveksumisen tilassa hän ei heti voinut ryhtyä niitä uudelleen luomaan. Ja hän teki sen huomion, että ruusuisten unelmien täyttämä yksinäisyys on ihastuttava mutta unelmaton yksinäisyys on kuivanlainen.
Anna ei ollut tavannut Royta heidän surullisen rantapaviljongissa tapahtuneen eronsa jälkeen, mutta Dorothy tuli häntä tervehtimään, ennenkuin hän lähti Kingsportista.
— Minusta on rajattoman ikävää, ettet tahdo mennä Royn kanssa naimisiin, virkkoi hän. — Minä olisin niin mielelläni tahtonut sinut sisarekseni. Mutta sinä teit aivan oikein. Hän kyllästyttäisi sinut kuoliaaksi, jos olisitte yhdessä koko elämän läpi. Minä pidän hänestä, ja hän on tavattoman herttainen veli, mutta mielenkiintoinen hän ei ole vähääkään. Hän voi kyllä näyttää mielenkiintoiselta, mutta siinä erehtyy.
— Ei suinkaan tämän tarvitse turmella meidän ystävyyttämme, eihän
Dorothy? oli Anna surullisena kysynyt.
— Kaikkea vielä! Sinusta ei toki luovu mielellään, kuka nyt olisi kultuisempi. Ellen voi saada sinua sisareksi, tahdon kuitenkin yhä olla sinun hyvä ystäväsi. Ja älä sinä rupea olemaan pahoillasi Royn tähden. Hän on nyt kyllä kauhean epätoivoinen — minä saan jok'ikinen päivä kuunnella hänen purkauksiaan… Mutta hän toipuu pian. Niin käy hänelle aina.
— Aina? toisti Anna äänensävy vähän muuttuneena. — Onko hän sitten toipunut tällaisesta ennenkin?
— On toki, sen saat uskoa, virkkoi Dorothy avomielisesti. — Kaksi kertaa ennen. Ja hän suri yhtä kauheasti kummallakin kerralla ja toitotti suruaan minulle korvat täyteen. Niin, ei hän suorastaan saanut rukkasia tytöiltä, he vain julkaisivat kihlauksensa toisen kanssa. Mutta kun hän oli tutustunut sinuun, vakuutti hän tietysti, ettei hän ollut koskaan oikein rakastanut ketään ennen — molemmat edelliset jutut olivat vain olleet koulupoikahaaveilua. Minusta sinun ei pidä kovin paljon surra tätä asiaa.
Anna päätti noudattaa hyväätarkoittavaa neuvoa. Hän tunsi mielensä keventyneeksi, mutta oli samalla jonkun verran närkästynyt. Roy oli vakuuttanut hänelle pyhästi, että Anna oli ainoa tyttö, jota hän koskaan oli rakastanut. Roy oli epäilemättä itse niin uskonut. Mutta Annasta oli kuitenkin lohduttavaa tietää, ettei hän sentään ollut tuhonnut Royn elämää. Tämä saattoi kohdistaa palvontansa toisiin jumalattariin — Royhan kuului sisaren väitteen mukaan niihin, joiden ehdottomasti täytyy olla polvillaan jonkun pyhätön edessä. Mutta Annasta tuntui siitä huolimatta kuin elämä olisi köyhtynyt ja menettänyt joukon haavekuvia, ja hänestä se alkoi olla kolkonlainen.