Samana iltana, jona hän oli saapunut kotiin, tuli hän alas päätyhuoneestaan ullakolta kasvot sangen surkeannäköisinä.
— Miten on käynyt vanhalle Lumikuningattarelle, Marilla?
— Ah niin, arvasin että olisit pahoillasi siitä, virkkoi Marilla. — Itkin muutaman kyyneleen itsekin. Se puu on seisonut siinä siitä asti, kun olin nuori tyttö. Myrsky kaatoi sen marraskuussa, kun oli ankara pohjatuuli. Sen sydän oli mädäntynyt.
— Voi, miten kaipaan sitä, valitti Anna. — Minun vanha tyttöhuoneeni on muuttunut aivan erilaiseksi. En voi koskaan katsoa ikkunasta tuntematta, että jotain on poissa. Ja aina ennen tullessani kotiin Vihervaaraan on Diana ollut minua vastassa ja toivottanut tervetulleeksi.
— Dianalla on paraikaa muuta ajattelemista, virkkoi täti Lynde merkitsevän näköisenä.
— No, kertokaa nyt minulle kaikki, mitä täällä Avonleassa on tapahtunut, pyysi Anna istuutuen portaille, missä ilta-auringon kultainen hohde loi väikettään hänen hiuksiinsa.
— Ei ole tapahtunut juuri muuta kuin mistä me olemme jo kirjoittaneet sinulle, virkkoi täti Lynde. — Mutta kenties sinä et ole kuullut, että Simon Fletcher taittoi jalkansa viime viikolla. Se oli perheelle mainio asia. Nyt he saavat toimitetuksi satoja asioita, joihin heillä aina olisi ollut suuri halu, mutta joihin ei saatu lupaa, kun ukkorähjä tallusteli kaikkialla.
— Mistäpä hänkään olisi erikoisen hyvää perinyt, jatkoi Marilla. — Hänen äidillään oli tapana nousta rukouskokouksissa kertomaan vekarainsa pahimmista tuhmuuksista ja pyytämään seurakunnan esirukousta heidän puolestaan. Penskat olivat jo ennestään mestareita keksimään kujeita — mutta tulivat senjälkeen kahta kauheammiksi. Sinä et ole vielä kertonut Annalle suurta uutista Jane Andreaksista.
— No, ehtiihän sen vielä, arveli täti Lynde myhähtäen. — Niin, kuulepas, Jane on tullut kotiin länsirannikolta — hän tuli viime viikolla — ja on kihloissa winnipegiläisen miljoonamiehen kanssa. Kuten arvaat, ei hänen äitinsä viivyttänyt mielenkiintoisen uutisen levittämistä kaikkiin ilmansuuntiin.
— Herttainen vanha Jane! Oli oikein hauska kuulla, sanoi Anna vilpittömästi. — Hän on ansainnutkin pelkkää hyvää.