— No, sano se!
Davy nosti hämmästyneenä tummanpunaiset kasvonsa.
— Mutta se on kauhean ruma kiroussana.
— Sinä saat sanoa sen.
Davy loi Annaan vielä ihmettelevän katseen — sitten hän hiljensi ääntään ja lausui kauhean sanansa. Hän upotti päänsä Annan puseroon heti sen sanottuaan.
— En sano sitä enää koskaan. — En milloinkaan. Minulta on mennyt halu kokonaan. Tiesin kyllä, että se oli rumaa — mutta en voinut kuitenkaan uskoa, että — että se kuuluisi niin pahalta.
— Luulen varmasti, ettet sinä viitsi sanoa sitä enää koskaan — ja ettet viitsi ajatellakaan sitä. Ja sinun sijassasi minä en seurustelisi niin paljon herra Harrisonin renkipojan kanssa.
— Hän päästää niin komeita sotahuutoja, virkkoi Davy masentuneena.
— Aivan kuin intiaani.
— Niinkö! Mutta et kai sinä tahdo ahtaa ajatuksiisi rumia sanoja, Davy, — sanoja, jotka myrkyttävät ja kuolettavat sinussa kaiken, mikä on hyvää ja miehekästä, sanopas?
— En, vastasi Davy, silmät pyöreinä kuin pallo itsetutkistelun oudosta ponnistuksesta.