— Älä mene sellaisten ihmisten seuraan, jotka käyttävät niitä. Joko sinun nyt tekee mieli lukea iltarukous?
— Jo, vastasi Davy, ja hän kiepsahti kiireesti maahan polvilleen, — nyt minä kyllä voin. En pelkää enää sanoa: "jos kuoloon nukahtaisin, heräämättä jälleen". Pelkäsin aina niitä sanoja silloin, kun teki mieli päästää suusta kiroussana.
On otaksuttavaa, että Diana ja Anna purkivat toisilleen sydämensä sinä yönä, mutta mitään selontekoa heidän salaisuuksistaan ei ole säilynyt jälkimaailmalle. Kumpikin näytti aamiaispöydässä niin vastaheränneeltä ja kirkassilmäiseltä kuin vain nuoruudessa voi näyttää, kun on hekumoinut monta yön tuntia suloisissa tunnustuksissa. Siihen saakka ei ollut lunta vielä satanut, mutta juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi valkeita lumihiutaleita liidellä metsissä ja niityillä, jotka uneksivat talviuntaan ruskeina ja harmaina. Etäisten harjujen aaltoilevat ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkovaippaan. Joulu saapui siis kuitenkin lumiasussa ja toi mukanaan paljon muutakin hauskaa. Jo aamupäivällä tuli jouluaattona kirjeitä ja joululahjoja neiti Lavendelilta ja Paulilta; Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä keittiössä, joka oli täynnä sitä, mitä Davy, pystyyn kohonnut pikku nenä ihastuneesti tunnustellen, nimitti "hyviksi hajuiksi".
— Neiti Lavendel ja herra Irving ovat jo saaneet uuden kotinsa järjestykseen, kertoi Anna kirjeen luettuaan. — Olen varma siitä, että neiti Lavendel on rajattoman onnellinen, huomaan sen kirjeen koko sävystä, mutta tässä on irtonainen lippu Charlotta Neljänneltä. Hän ei ollenkaan viihdy Bostonissa, vaan ikävöi kauheasti kotiin. Neiti Lavendel pyytää minua menemään jonakuna päivänä, kun olen kotona, Kaikurantaa lämmittämään ja tuulettamaan ja katsomaan, etteivät makuu vaatteet ole kosteina. Diana ja minä voimme mennä sinne joskus yhdessä.
Philipalta oli myös saapunut muutamia kirjoittajalle erittäin ominaisia variksenvarpaita, jotka toitottivat pelkästään Alecia ja Alonzoa, mitä he sanoivat ja mitä tekivät ja miltä näyttivät, kun heidän silmänsä olivat suuntautuneet häneen.
— "En tiedä kuitenkaan vielä, kummanko minä otan", kirjoitti Phil. "Jos olisit tullut minun mukanani, niin olisit voinut auttaa minua valinnassa. Sillä omin päin minä en voi milloinkaan mitään päättää. Kun näin Alecin, väräjöi sydämeni ja minä ajattelin: hän on oikea. Sitten vähän myöhemmin tuli Alonzo, ja uskotko, että tunsin aivan samanlaisen värähdyksen sydämessäni silloinkin? Siitä ei siis voi päättää, vaikka sen pitäisi romaanien mukaan olla pettämätön merkki. Mitä sinuun tulee, Anna, niin voin lyödä vetoa, ettei sydämesi värise ennenkuin Se Oikea ilmestyy. Mitähän sitten on minussa hullusti? Joka tapauksessa minulla on kauhean hauskaa. Toivoisin kovasti, että sinä olisit täällä. Tänään sataa lunta, ja se on vasta mainiota. Pelkäsin pahoin, että saamme tyytyä vihreään jouluun; inhoan sellaista. Onko sinusta muuten hiventäkään järkeä siinä, että sanotaan vihreäksi sellaista joulua, joka uiskentelee likaisenruskeassa savivellissä?
"Oletko koskaan noussut raitiovaunuun ja vasta vaunun liikkuessa huomannut, ettei sinulla olekaan mukanasi tarpeeksi rahaa, millä maksaa. Niin sattui minulle tässä eräänä päivänä. Se oli suorastaan kamalaa. Minulla oli hopearaha — tasainen summa — taskussani, kun nousin vaunuun. Luulin sen olevan kävelypukuni vasemmassa taskussa. Kun olin saanut paikan ja istuin oikein mukavasti, aloin kopeloida toista taskuani. Niks — ei ollut siinä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää. Koettelin toista taskuani. Ei siinäkään. Nyt tunsin uudet vielä kylmemmät väreet selässäni. Riisuin hansikkaat, laskin ne penkille ja kopeloin uudelleen kaikki taskut sekä sisältä että päältä. Rahaa ei löytynyt. Nousin ja pudistelin ja katselin lattiaan. Raitiovaunu oli täynnä ihmisiä, jotka palasivat teatterista, ja kaikki katsoivat minuun, mutta sellaiseen pikkuasiaan en kiinnittänyt huomiota.
"Raha oli auttamattomasti kateissa. Tulin vakuutetuksi, että olin tietämättäni pannut sen suuhuni ja nielaissut.
"Mitä ihmeessä oli tehtävä? Uskoin konduktöörin pysähdyttävän vaunun ja häpeällisesti ajavan minut pimeään, räntäsateeseen. Onnistuisikohan minun saada hänet uskomaan, että vain olin oman hajamielisyyteni uhri ja ettei minulla ollut minkäänlaista aikomusta pettää yhtiötä? Miten kaipasinkaan Alecia ja Alonzoa! Mutta juuri siksi, että kaipasin heitä, olivat he tietysti toisessa maan ääressä. Ja minun oli aivan mahdoton keksiä, mitä sanoisin konduktöörille, kun minun vuoroni tulee maksaa. Niin pian kuin olin tekaissut lauseen, jonka tuli käydä jonkinlaisesta selityksestä, tunsin sen kuuluvan aivan mahdottomalta ja oli keksittävä uusi. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen, mutta se tuotti minulle yhtä vähän lohdutusta kuin laivamatkalla olleelle entiselle rouvalle, jolle kapteeni sanoi myrskyn raivotessa, ettei ollut enää muuta neuvoa kuin luottaa sallimukseen ja joka huudahti epätoivoisena: 'Voi, hyvä kapteeni, onko meidän laitamme tosiaan niin huonosti?'
"Juuri viime hetkessä, kun viimeinen toivon kipinäkin oli sammunut ja konduktööri jo ojensi lähinnä minua istuvalle rahalippaansa, välähti äkkiä mieleeni, minne olin pistänyt hopearahani. En ollut sitä nielaissut. Vähääkään kiirehtimättä ongin sen käsineeni etusormen päästä ja pistin rahalaatikkoon. Hymyilin kaikille raitiovaunussa istuville, ja elämä tuntui jälleen ihanalta."