— Anna, virkkoi Jane äänensävy yhä merkitsevämpänä — sano, mitä sinä arvelet Billystä?
Anna säpsähti kuullessaan odottamattoman kysymyksen ja sai vaivoin kootuksi ajatuksensa. Niin, mitä hän arveli Billy Andrewsista?… Hän ei ollut todellakaan koskaan tullut erikoisesti ajatelleeksi häntä, pyöreäposkista, typerää ja kilttiä, aina hymyilevää Billy Andrewsia. Saattoiko kukaan ihminen kiinnittää erikoisesti huomiota Billy Andrewsiin?
— Minä — minä en oikein ymmärrä, änkytti Anna. — Mitä sinä tarkoitat — oikeastaan?
— Pidätkö sinä Billystä? kysyi Jane aivan mutkattomasti.
— Pidän toki — hyvänen aika — tietysti minä pidän hänestä, vakuutti Anna, itsekseen kuitenkin vähän ymmällä, puhuiko nyt aivan totta. Eihän hän ollut pitänyt Billyä vastenmielisenäkään… Mutta saattoiko välinpitämätön huolettomuus, joka oli hänen katseessaan, jos Billy sattumalta joutui hänen näköpiiriinsä, merkitä että hän piti Billystä? Mihin Jane oikein tähtäsi kysymyksellään?
— Tahtoisitko sinä saada hänet mieheksi? kysyi Jane tyynesti.
— Mieheksikö? — Anna oli noussut istumaan vuoteeseensa päästäkseen paremmin selville tunteistaan Billy Andrewsiin. Hän vaipui jälleen istumaan tyynyjensä varaan ja hengitys salpautui. — Kenen mieheksi?
— Omaksi mieheksesi luonnollisesti, vastasi Jane. — Billy tahtoo mennä sinun kanssasi naimisiin. Hänhän on aina ollut sinuun ihastunut, ja nyt on isä antanut hänelle toisen meidän ulkokartanoistamme, jota hän saa hoitaa omassa nimessään, joten ei mikään estä häntä menemästä naimisiin. Mutta hän on niin ujo, ettei mitenkään voinut itse kosia, ja siksi minun piti tehdä se hänen puolestaan. Minulla ei ollut vähääkään halua siihen, minusta ihmisten pitäisi hoitaa tuollaiset asiat itse, mutta hän ei antanut minulle hengenrauhaa ennenkuin lupasin, jos sattuisi sopiva tilaisuus. No, mitä sinä ajattelet asiasta, Anna?
Oliko tämä unta? Oliko hänessä nyt tuollainen kauhea kuumehoure, jossa huomaa olevansa kihloissa tahi naimisissa jonkun kanssa, jota vihaa taikka jota ei tunne, eikä voi käsittää, miten kaikki on käynyt päinsä. Ei, valveillahan hän oli omassa sängyssään, ja aivan hänen vieressään makasi Jane Andrews, joka ilmaisi veljensä Billyn rakkauden. Anna ei tiennyt pitäisikö hänen voihkia ja valittaa vai purskahtaa nauruun, mutta kumpikaan ei ollut paikallaan, sillä Jane-siskon tunteita ei saanut loukata.
— Jane-kulta, en minä voi mennä naimisiin Billyn kanssa, onnistui hänen lopulta saada kuuluviin. — Sellainen ajatus ei ole milloinkaan pälkähtänyt päähänikään…