— Minulla on vielä sininen silkkikangas ompelematta, se on minusta liian raskas kesällä. Luultavasti odotan ja annan ommella vasta syksyllä. Kuten tiedät otan opettajatoimen Valkorannassa. Mitä sinä pidät minun hatustani? Hiukan rohkea kenties, mutta mitä se tekee! Hattu, joka sinulla oli eilen kirkossa, on oikein tyylikäs. Minä kyllä puolestani pidän vähän kirkkaammista väreistä. Huomasitko vierashuoneessa olevia hassuja poikia? He ovat päättäneet varmasti "katsoa ulos" toisensa. En välitä kummastakaan penninkään vertaa, sen sinä tiedät parhaiten, Anna. Herb Spenceristä minä pidän. Väliin minä todella uskon, että hän on se oikea. Jouluna luulin, että Spencervalen opettaja oli oikea. Mutta sitten minä sain tietää hänestä jotain enkä sitten enää tahtonut häntä. Hän tuli aika epätoivoiseksi — minä melkein pelkäsin, että hän menettäisi järkensä… Kun nuo itserakkaat pojat eivät olisi tulleet tänne tänä iltana! Minä olisin tahtonut jutella sinun kanssasi oikein hauskasti kahden kesken, minulla olisi niin paljon sinulle kerrottavaa… Me olemme aina olleet niin hyviä ystäviä ja olemme vetäneet yhtä köyttä, eikö niin, Anna?
Ruby kietoi kätensä Annan vyötäisille soinnuttomasti naurahtaen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja Anna huomasi Rubyn häikäisevän loistavissa silmissä jotain, joka viilsi pistona hänen sydämessään.
— Tule usein minua tervehtimään, tulethan, Anna? kuiskasi Ruby. —
Tule yksin — minä kaipaan sinua.
— Tunnetko olevasi aivan terve, Ruby?
— Terve? Varmasti en ole eläessäni voinut paremmin. Tietysti viimetalvinen keuhkokuume vei vähän voimia. Mutta katso millainen väri minun poskissani on! En kai minä näytä sairaalta!
Rubyn ääni oli hieman terävä. Hän veti pois kätensä Annan vyötäisiltä, ikäänkuin jostain pahastuneena, ja riensi nopeasti alas portaita. Alhaalla vierashuoneessa hän sai takaisin entisen loistavan tuulensa, koko hilpeän ylimielisyytensä, ja antautui niin kokonaan pilantekoon ja leikinlaskuun molempien ihailijoittensa kanssa, että Anna ja Diana tunsivat olevansa tarpeettomia ja sanoivat pian jäähyväiset.
XII.
"SEMIRAMIKSEN SOVITUSUHRI."
— Mitä sinä oikein haudot päässäsi, Anna?
Tytöt olivat eräänä iltana istuutuneet sammaleiseen notkoon puron rannalle. Sananjalkain tuuheat viuhkat huojuivat, ruohomättäät vihannoivat vehmaina ja metsistyneiden päärynäpuiden harsomaiset, vienosti tuoksuvat hunnut liehuivat hiljaa.