Kului viikko, joka uhkui suloisia haaveita — sitten tuli katkera herääminen. Diana löysi eräänä iltana Annan ullakkohuoneesta ja silmät kertoivat kyynelistä. Pöydällä oli avattu kirjekuori ja rutistunut käsikirjoitus.
— Anna, ei suinkaan kertomusta ole palautettu? huusi Diana kauhistuneena.
— On, ole huoleti, vastasi Anna lyhyesti.
— Toimittaja on varmasti pähkähullu. Mitä hän ilmoitti syyksi?
— Ei mitään. Mukana oli painettu lippu, jossa seisoo, ettei tarjottua lähetystä ole katsottu käyttökelpoiseksi.
— Minä olen aina pitänyt tuota aikakauslehteä roskalehtenä, sanoi Diana kiihkeästi. — Sen kertomukset eivät ole lähimainkaan yhtä hauskoja kuin "Kanadan Naisen", vaikka se maksaa paljon enemmän vuodessa. Mutta luultavasti on toimittaja ennakkoluuloinen niitä kohtaan, jotka eivät ole "yankee'itä". Älä anna mielesi lannistua, Anna! Pysy lujana ja lähetä kertomuksesi "Kanadan Naiseen".
— Se kai on parasta, virkkoi Anna, mieli jo jotakuinkin tasapainossa. — Ja jos se otetaan, lähetän totta totisesti sen numeron tuolle hirttämättömälle toimittajalle ja alleviivaan sarakkeeni paksulla siniliidulla. Totta kai on ihmisiä, joilla on arvostelukykyä ja makua… Mutta minä otan pois auringonlaskun. Ehkäpä setä Harrison kuitenkin oli oikeassa.
Auringonlasku sammui ikuisiksi ajoiksi, mutta huolimatta tästä raskaalta tuntuvasta leikkauksesta palautti tunnoton "Kanadan Nainen" niin viipymättä "Semiramiksen sovitusuhrin", että Diana katkeroituna epäili, olivatko toimituksen ilkimykset edes ehtineet lukea käsikirjoitusta. Hän teki vakavan ja juhlallisen lupauksen, ettei enää uudistaisi kuukausitilaustaan.
Anna suhtautui vastoinkäymiseensä epätoivoisen tyynesti. Hän sulki kertomuksensa ullakkokonttorissa olevaan arkkuun, jossa kootut kirjoitukset "Historiallisen kerhon" ajoilta lepäsivät rauhassa, mutta myöntyen sitä ennen Dianan pyyntöön hän lahjoitti tälle jäljennöksen teoksestaan.
— Nyt minä lukitsen kirjallisen kunnianhimoni arkkuun, virkkoi hän katkerasti.