Hän ei maininnut asiasta mitään herra Harrisonille, mutta eräänä iltana tämä kysyi häneltä suoraan, oliko kertomus otettu lehteen.
— Ei, toimittaja ei huolinut siitä, vastasi Anna lyhyesti.
Herra Harrison vilkuili salavihkaa hienopiirteisiin kasvoihin, joille nousi tumma puna.
— No, sinä et kai välitä siitä, vaan annat palttua semmoiselle, sanoi herra Harrison rohkaisevasti.
— Minä en pane koskaan enää kynääni paperille kertomusta kirjoittaakseni, sanoi Anna, äänessä yhdeksäntoistavuotiaan toivoton päättäväisyys, kun ovi läimähytetään kiinni nenän edessä.
— Sinun sijassasi minä en lopettaisi kokonaan, jatkoi herra Harrison miettiväisenä. — Kirjoittaisin silloin tällöin kertomuksen, mutta en vaivaisi sillä ketään toimittajaa. Minä kirjoittaisin ihmisistä ja seuduista, joita tunnen, ja antaisin ihmisten puhua niinkuin tavallisesti puhutaan, ja aurinko saisi nousta ja laskea kaikessa hiljaisuudessa joka päivä, ilman että teen siitä mitään numeroa. Jos joutuisin tekemisiin konnien kanssa, niin minä antaisin niille tilaisuutta, Anna — kuulepas — parannukseen ja mahdollisuuden muuttua kelpo ihmisiksi. Maailmassa on kyllä laumoittain hirveitä lurjuksia, sen minä uskon mielelläni, mutta taitaa saada kulkea melko matkoja ennenkuin ne löytää, väittäköön rouva Lynde miten usein tahansa, että me olemme kaikki parantumattomia synnin orjia. Taitaa meissä kaikissa sentään olla jotain hyvää sielumme kätköissä. Kirjoita sinä vaan, Anna!
— Ei kiitoksia. On kauhean typerää edes koettaa. Kun päätän korkeakoulun, antaudun yksinomaan opetustyöhön. Takoa tietoja lasten päähän minä osaan. Mutta kirjoittaa en osaa.
— Kun lopetat korkeakoulun, on sinun kai aika mennä naimisiin ja rakentaa pesä, sanoi setä Harrison. — Ei ole hyvä lykätä sellaista fliian kauaksi — sen minä tiedän parhaiten itse, Jumala paratkoon.
Anna nousi lähteäkseen kotiin. Sattui hetkiä, jolloin totta totisesti ihmisen hienotunteisuus sai liian kovia kolahduksia setä Harrisonin suorasukaisuudesta.