— Peeveli! räiskyi Davyn suusta.
— Voi, Davy, sinä et saa kirota niin rumasti! huudahti Dora kauhuissaan.
— Peeveli ei ole mikään kirosana — ei ainakaan mikään oikea kirosana. Ja minun puolestani olkoon vaikka mikä, vastasi Davy uhmaavasti.
— Jos sinun on pakko sanoa rumia sanoja, voisit ainakin olla sanomatta sunnuntaina, pyysi Dora vaikeroivalla äänellä.
— Minä keksinkin itselleni oman kiroussanan.
— Silloin Jumala varmasti rankaisee sinua, Davy, sanoi Dora juhlallisesti.
— Se olisi minusta aika halpamaista. Kun hän kerran tietää kaikki, pitäisi hänen myös ymmärtää, että ihmisen täytyy jollakin sanalla sanoa, mitä tuntee.
— Davy, kuuletko sinä! sanoi Dora. Hän odotti Davyn kaatuvan kuoliaana maahan. Mutta ihme kyllä ei tapahtunut mitään senkaltaista.
— Mutta sen minä ainakin sanon, että loppu siitä tulee, että Lynden täti saa mielensä mukaan reistailla minun kanssani, sähisi Davy. — Anna ja Marilla reistailkoot, mutta hän ei saa. Nyt minä teen jok'ikisen konstin, mitä hän on kieltänyt. Odotapas, niin saat nähdä.
Dora saattoi vain jäykästi tuijottaa ihmetyksestä ja kauhusta, kun Davy kiukkuisen äänettömänä poikkesi maantien vieressä kulkevalta nurmettuneelta polulta maantien hienoon pölyyn, jota neljän viikon itsepintainen kuivuus oli kerännyt ja jota oli hänen nilkkoihinsa saakka. Hän kulki laahaten jalkojaan hitaasti, tuntien ilmeistä tyydytystä, ja puolen minuutin kuluttua hän hyppeli takaisin oikean pilvipatsaan ympäröimänä.