Uusi vieno naukuminen todisti, että se oli vielä elossa. Tytöt katsoivat kauhusta tuijottaen toisiinsa.
— Mitä me teemme? voihki Anna.
— Miksi ihmeessä te ette tulekaan? kysyi Stella ilmestyen liiterin ovelle. — Meillä on hauta ollut jo kauan valmiina. Istutteko tässä vain suremassa vainajaa?
— Mainio vainaja, sanoi Anna osoittaen laatikkoa. Naurunpurskahdus, joka seurasi, ei tehnyt kolmatta naukumista aivan kuulumattomaksi.
— Meidän täytyy jättää se tänne huomiseksi, sanoi Phil hetken äänettömyyden perästä ja asetti silitysraudat paikoilleen. — Se ei ole enää naukunut moneen minuuttiin. Tai kenties me kuulimme kuolinnau'unnan. Taikka ajatelkaa, jos me vain kuvittelimme kuulleemme pahan omantunnon vuoksi?
Mutta kun laatikko aamulla kallistettiin kumoon, harppasi Noita terveenä ja hyvissä voimin Annan olkapäälle ja alkoi nuolla hänen korvaansa terävällä kielellään. Mikään kissa ei ollut Noitaa elävämpi.
— Vai niin, nyt se tiedetään — oksan reikä kulmassa, sanoi Phil tutkittuaan laatikkoa tarkoin. — Kuka saattoi sen arvata! Sentähden kloroformi ei vaikuttanut. Reikä täytetään iltapäivällä ja sitten yritetään uudestaan huomisaamuna!
— Ei, sitä emme me tee, vakuutti Anna hyvin päättävästi. — Toista kertaa ei oteta sitä hengiltä, Noita-parkaa! Se on nyt minun kissani, ja siihen saatte te tyytyä.
— Kuten tahdot — katsotaan vain miten Jimsie-täti ja Saara-kissa mukautuvat siihen, sanoi Stella äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän "oli pessyt kätensä".
Siitä hetkestä lähtien Noita oli perheen jäsen. Se nukkui öisin vanhalla kookosmatolla portaiden alla, ja sille syötettiin kaikenlaisia herkkupaloja. Jamesina-tädin saapuessa oli se lihonut, karva oli tuuhea ja kiiltävä, ja sillä oli täysin kunnioitettava herrasväen kissan ulkomuoto. Mutta kauhea äkäpussi se oli, ja sotajalalla jokaikisen niillä tienoin liikkuvan kissan kanssa. Toinen toisensa jälkeen joutuivat Spofford-kadun hienot pitkäkarvaiset seuraeläimet sen sähisevän kiukun ja terävien kynsien uhriksi. Inhimillisistä olennoista se rakasti Annaa ja vain Annaa. Kukaan muu ei uskaltanut edes taputtaa Noitaa. Jos niin teki, nosti se karvansa pystyyn ja sylki suustaan jotain, joka kissojen kielellä taisi olla hyvinkin ruma sana.