— Tuosta kissaheittiöstä ei kohta enää ole huoneissa pidettäväksi, virkkoi Stella julmistuneena.
— Mitä sinä tyhmä tyttö puhut minun omasta pikku herttaisesta kissastani? Hyi, mitä hän puhuu! Kynsitäänkö häntä hiukkasen? jokelsi Anna puristaen hellästi lemmikkiään.
— Niin, en tiedä miten se tulee Saara-kissan kanssa toimeen, jatkoi Stella synkän näköisenä. — Ei ole juuri hauskaa kuulla öisin kissojen tappelevan ja kirkuvan puutarhassa. Mutta ehdottomasti sietämätöntä on nähdä kissojen hyökkäävän toistensa niskaan täällä sisällä vierashuoneessa.
Jamesina-täti saapui sovittuun aikaan. Anna, Priscilla ja Phil olivat verrattain sekavin tuntein odottaneet hänen tuloaan, mutta kun Jamesina-täti oli noussut valtaistuimelleen, mikä merkitsee, että hän oli istuutunut keinutuoliin ja alkanut siinä hiljalleen keinua uuni-valkean ääressä, lankesivat he kuvannollisesti polvilleen ja palvoivat häntä.
Jamesina täti oli hienorakenteinen vanha nainen. Kasvot olivat vielä täyteläiset, silmät suuret, lempeät ja siniset ja loistivat yhä vielä nuorekkuutta ja iloista odotusta. Poskilla oli vieno puna ja lumivalkea tukka oli lystikkäissä kiehkuroissa korvilla — tukkamuoti, jota ennen maailmassa sanottiin tykkikiharoiksi.
— Minä kuulun vanhaan aikaan ja te saatte tyytyä minuun sellaisena kuin minä olen, pikku tytöntypykät, sanoi hän kutoen ahkerasti jotain, joka oli yhtä ilmavaa ja ruusunhohteista kuin hattara auringonlaskussa. — Minä olen vanhanaikainen sekä vaatteiltani että mielipiteiltäni. En sano sitä siksi, että minusta minun vaatteeni taikka mielipiteeni olisivat parempia kuin nykyajan. Mutta vanhanaikaiset sopivat minulle. Uudet kengät ovat tyylikkäämpiä kuin vanhat, mutta vanhat tuntuvat paremmilta jalassa. Minä olen jo siksi vanha, että saan rauhassa pitää sekä mielipiteeni että kenkäni, vanhat uskolliset palvelijani. Tehtäväni täällä aion ottaa jotakuinkin kevyeltä kannalta. Minä tiedän, että te, pikku mamsselit, otaksutte minun ottavan teidät hoiviini ja katsovan, että te pysytte alallanne, mutta sitäpä minä en ollenkaan aio tehdä. Teillä on tarpeeksi ikää osata käyttäytyä siivosti, ja ellette ole vielä sitä oppineet, niin tuskinpa koskaan opittekaan. Minä puolestani, lopetti Jamesina-täti veitikkamainen välähdys sinisissä tyttömäisissä silmissään, en aio kohottaa sormeakaan — vaikka hulluttelisitte miten paljon tahansa.
— Voi, kuka tulee erottamaan kissat? pyysi Stella kauhuissaan.
Jamesina-täti oli tuonut mukanaan paitsi Saara-kissaa myöskin Josefin. Josef kuului oikeastaan eräälle hänen hyvälle ystävälleen, joka oli matkustanut Vancouveriin. — Hän ei voinut ottaa Josefia mukaansa ja pyysi sen vuoksi minua ottamaan sen haltuuni. Minä en tahtonut kieltää. Se on kaunis kissa — tarkoitan, että sillä on hyvin kaunis luonne. Sillä on nimenä Josef siksi, että sen turkki on kuin kirjava vaate.
Se oli tosiaan kirjava. Stella katseli tylysti Josefia ja sanoi sen muistuttavan liikkuvaa tilkkumattoa. Pääväriä oli mahdoton määrätä. Käpälät olivat mustat, mutta valkotäpläiset. Selkä oli harmaa, sen vasemmalla puolella oli iso keltainen täplä ja oikealla musta. Häntä oli keltainen ja päättyi harmaaseen nypykkään. Toinen korva oli musta ja toinen keltainen. Toisen silmän yläpuolella oleva musta täplä antoi sille ehdottomasti ryövärimäisen leiman. Sydämessään ja sielussaan se oli hurskas ja viaton ja luonteeltaan hyvin seurallinen. Josefin ja kedon liljojen välillä oli suuri yhtäläisyys. Se ei koonnut latoihin eikä pyydystänyt hiiriä — korkeintaan kehräsi. Mutta Salomo kaikessa loistossaan ei nukkunut pehmeämmillä patjoilla eikä elänyt herkullisemmin.
Josef ja Saara-kissa saapuivat hyvin nyöritetyissä koreissa. Päästyään vapauteen ja saatuaan ruokaa valitsi Josef itselleen tyynyn viehättävimmältä tuntuvasta nurkasta, Saara-kissa istuutui arvokkaasti uunivalkean ääreen ja alkoi pestä itseään. Se oli iso, sileä ja kiiltävän harmaa ja valkea kissa, ylhäisen itsetuntoinen elukka, johon ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin tietoisuus verrattain vaatimattomasta syntyperästä. Jamesina-täti oli saanut sen lahjaksi pesumuijaltaan.