— Kyllä minä sen tiedän.
— Minun nenäni on aina ollut minulle suureksi lohdutukseksi, tunnusti Anna.
— Ja minä pidän sinun kauniista ja tasaisesta hiusmarrostasi, Anna. Ja sitten tuosta herttaisesta pikku kiharasta, joka näyttää olevan pyörähtämäisillään alas, mutta ei kuitenkaan pyörähdä. Se on tavattoman soma. Mutta mitä neniin tulee, antaa minun nenäni minulle paljon huolta. Kun olen täyttänyt neljäkymmentä, törröttää se kahta kauheammin pystyssä ja on punaisia suonia täynnä. Miltä luulet minun näyttävän nelikymmenvuotiaana?
— Vanhalta ja vakavalta keski-ikäiseltä naiselta, jolla on hiukan taipumusta lihavuuteen, sanoi Anna leikillään.
— Ole nyt, virkkoi Phil ja istuutui varovasti odottamaan henkivartioitaan. — Kuule, sinä värikäspukuinen Josef — olepas hyppimättä syliini. Minä en tahdo mennä tanssiaisiin kissankarvoja täynnä. Ei, Anna, vanhalta ja vakavalta minä viimeksi näytän. Mutta luultavasti olen naimisissa.
— Alecin vai Alonzon kanssa? kysyi Anna.
— Jommankumman kanssa varmasti, kun vaan milloinkaan voisin valita, huokasi Phil.
— Sen ei pitäisi olla kovin vaikeata, virkkoi Jamesina-täti vähän terävästi.
— Täti kulta, minä olen syntynyt epäröimisen merkeissä, ja sellaisena kuin olen syntynyt, olen tuomittu pysymäänkin.
— Sinulla pitäisi olla selkeämpi ajatuksenjuoksu, Philippa.