"Mutta siitä päivin oli tuon kauniin muotokuvan esikuva tullut kuuluisaksi, ja jokainen Frankfurtissa tunsi sen, ja kun Gudula kadulla liikkui, huusivat katupojat hänen perästänsä: tuossa menee Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar!"
Ja sangen moni ylhäinen ja rikas herra, joka muutoin ei tuossa likaisessa Juutalaiskaupungissa käynyt, tuli nyt sinne Gudulan vuoksi, tehden syyksi asioimistoimia isän kanssa, vaikka heillä todellisuudessa ei ollut muuta asiaa kuin päästä tytärtä imartelemaan.
Mutta Gudula osoitti heille kaikille niin ylpeää kylmäkiskoisuutta, ett'ei kukaan noista ylhäisistä ja rikkaista herroista koskaan uskaltanut toista kertaa astua jalkaansa siihen matalaan majaan, jossa "Gudula kaunotar, Juutalaisten kuningatar" puolittain sokean isänsä kanssa asui. Mutta ei ainoastaan ihailijoita ollut hänen luonansa käynyt, vaan myös todellisia kosijoita, jotka pyysivät Gudulaa vaimoksensa ja tahtoivat viedä hänet pois Juutalaiskaupungista Frankfurtin loistavimmille kaduille, jos vaan tuo kaunis Juutalaisten kuningatar olisi tahtonut luopua uskostansa ja muuta kristityksi. Gudula oli jokaisen sellaisen ehdoituksen kauhulla hylännyt, ja hänen isänsä oli liiaksi jäykkä- uskoinen Juutalainen, tahtoaksensa hänen päätöstänsä siinä suhteessa vastustaa. Mutta tänään oli asia toisellainen, tänään oli rikas Juutalainen kauppias Hanausta tullut häntä kosimaan, ja taas oli hän antanut jyrkästi kieltävän vastauksen.
Mutta tämä kielto ei ollut saavuttanut hänen isänsä suostumusta, vaan päinvastoin oli se saattanut hänet vihan vimmaan. Gudula oli silloin vaan painanut päänsä alemmaksi ja katsonut ompelustansa tarkemmasti, antaen täten isän vihan-purkauksien vastustamatta mennä ohitse. Mutta nämä vihan-purkaukset eivät tahtoneet milloinkaan loppua, jonka vuoksi Gudulan silmissä alkoi suuria kyyneleitä kimallella.
Hän laski ompeluksensa polvilleen ja katsoi rukoilevasti isäänsä, joka istui vastapäätä häntä vanhalla, nahkalla verhotulla tuolilla.
"Isä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "jos sinä noin minua torut, niin minun täytyy itkeä, ja jos minä itken, niin en minä voi ommella. Ja kumminkin minun täytyy vielä tänä iltana saada tämä ompelus valmiiksi ja viedyksi kreivitär Tettenbornille. Hän on hyvin omituinen rouva; minun on täytynyt luvata vielä tänä iltana viedä ompelukseni hänelle, ja jos minä en pidä sanaani, ei hän enää koskaan anna minulle työtä".
"Kun olisit ottanut tuon rikkaan Nathanin, niin et enää koskaan olisi tarvinnut ommella", huusi hänen isänsä. "Et olisi enää tarvinnut olla köyhä ompelija, vaan olisit voinut ajaa kauniissa vaunuissa ja käyttäytyä niinkuin kuuna-päivänä kreivittäretkin. Isäini Jumalan kautta! minä vielä harmista kuolen, kun ei ollut sinulla sen vertaa älyä, eikä sen vertaa rakkautta isääsi, että olisit ottanut tuon rikkaan miehen mieheksesi ja siten laittanut minun vanhat päiväni murheettomiksi ja huolettomiksi".
"Isä", huudahti Gudula haikeasti, "minä tahdon sinun hyväksesi tehdä työtä yötä ja päivää, minä tahdon olla vielä ahkerampi, kuin tähän asti olen ollut, sinulta ei tule mitään puuttumaan, sinä tulet saamaan kaikki, mitä suinkin vaan tahdot! Ainoastaan älä vaadi minua ottamaan miestä, jota en rakasta."
"Miksi et häntä rakasta?" huusi vanhus vihoissaan. "Miksi et rakasta
Baruch Nathania, joka kumminkin on rikas mies; jota voipi rakastaa?
Tahdon sinulle sanoa, minkätähden et häntä rakasta: koska sinä Mayer
Anshelmia —"
"Isä, älä sitä puhetta enää jatka", huusi Gudula punoittavin poskin ja nousi seisaalleen, "sinä solvaat ja loukkaat vaan minua sillä, mitä tahdot sanoa!"