"Ja tämän sydämmen on hän sinulle antanut?" kysäsi Gudula äkkiä. "Veilchen Rahel rakastaa sinua, eikös niin?" "Hän kuuluu isälleen sanoneen, asian niin olevan", vastasi Mayer Anshelm, kääntäen silmänsä alaspäin, "ja sentähden on Nathanson koska hän ainoata lastansa rakastaa, kutsuttanut minut luoksensa ja tahtoo tehdä minut tyttärensä mieheksi."
"Entä sinä?" kysyi Baruch, "rakastatkos sinä tuota kaunotarta?"
"En", vastasi Mayer Anshelm miettivästi, "en rakasta häntä. Mutta tahdon tunnustaa teille, isä Baruch ja sisar Gudula, ett'en minä luule voivani ketään rakastaa; näyttää melkein siltä, kuin luonto ei olisikaan minulle sitä lahjaa suonut. Olen tarkoin tutkinut sydäntäni ja olen havainnut, että se on ahdas ja täydelleen tyytyväinen siihen, mitä sillä nyt on, nimittäin rakkauteen teitä kohtaan, isä Baruch ja sisar Gudula, eikä vaadi sen enempää. Niin palavaa hehkua ja innokasta halajamista, kuin minkä runoilijat kertovat rakkauden olevan, ei minun sydämmeni tunne ollenkaan. Täytyy tunnustaakseni, että minulla on ahdas sydän, eikä siinä ole sijaa muille kuin teille molemmille! Mutta arvelen kuitenkin, että sen eteisessä kumminkin löytyisi joku sija myös Veilchen Rahelille; ja minä tulen aina olemaan hänelle kiitollinen hänen rakkaudestaan ja —"
"Hänen rahoistaan", täytti Gudula lauseen.
"Oikein sanoit", huudahti Mayer Anshelm innokkaasti. "Hänen rahoistaan tahdon minä olla hänelle kiitollinen, sillä ne tekevät minusta rikkaan miehen. Ja pitääkö minun teille selittää, mitä se merkitsee? Se merkitsee tässä kurjassa ja matoisessa maailmassa: että minä pääsen vapaaksi, kunnioitettavaksi ja rehelliseksi mieheksi. Sillä tiedättehän te että köyhä Juutalainen on ylenkatsottu paria, ihmiskunnan hylkyläinen, jolla ei ole tahdon vapautta, ei kunniaa eikä ihmisarvoa. Minä olen nähnyt meidän kansan kurjuuden ja alennustilan, minä olen nähnyt ja yhä näen, kuinka ne, jotka itseänsä kristityiksi kutsuvat ja sanovat uskontonsa olevan rakkauden ja anteeksi- antamuksen uskonnon, meitä halveksivat ja jaloin polkevat. He vihaavat ja vainoovat meitä kaiken rakkautensa ohessa, he eivät voi meille antaa anteeksi, että me puhumme toisellaista murretta kuin he, että meidän nenämme on luotu toisennäköiseksi kuin heidän, että meidän silmämme ja tukkamme ovat mustat ja kiiltävät; he soimaavat meitä että pysymme kiinni isiemme tavoissa ja opissa, uskollisuutenne lukevat rikokseksi meille — meille köyhille Juutalaisille! Mutta kun olemme rikkaita Juutalaisia, silloin he meille antavat anteeksi kaikki meidän luulotellut rikoksemme ja ottavat meidät mielellänsä seuraansa eivätkä pidä mitään lukua nenistämme, tukastamme eikä murteestamme! On siis pää-asia Juutalaiselle päästä rikkaaksi, sillä kun hänellä kerran on rikkautta, silloin on hänellä myöskin arvoa ja kunniaa. Sen olen tullut huomaamaan maailmata katsellessani, ja kun minä kolme vuotta takaperin palasin kotiini Fürthistä, missä vanhan setäni luona oppi-aikani palvelin ja nälkää näin, silloin pysähdyin minä Juutalaiskaupungin portilla ja lankesin siinä polvilleni. Kukaan ei sitä nähnyt, sillä ilta oli jo tullut, ja pimeys vallitsi maata, mutta siinä minä polvillani vannoin isiemme Jumalan kautta tahtovani tulla rikkaaksi mieheksi, miljonain omistajaksi! Sitä en tehnyt kurjasta ahneudesta enkä ylpeydestä tai kopeudesta, en myöskään kunnianhimosta; vaan minä tahdon tulla rikkaaksi mieheksi kansani vuoksi ja siten ansaita sille vapautta ja kunniaa. Minä tahdon tulla rikkaaksi, voidakseni Jumalan kansaa kostaa Jumalan pojan kansalle. Tahdon päästä miljonain omistajaksi voidakseni vetää Jumalan kansan ylös tomusta, päästää sen alennustilastaan ja antaa sille takaisin sen pyhät ihmisoikeudet. Tahdon päästä miljonain omistajaksi, särkeäkseni sen rautaisen säleaidan, joka Juutalaiset kristityistä erottaa, että heidän täytyy ottaa meidän kansalaisiksi yhteyteensä, että heidän täytyy suoda meille oikeus ajatella ja uskoa omantuntomme ja vakuutuksemme mukaan, ja kumminkin pitää meitä sen valtion oikeutettuina kansalaisina, missä olemme syntyneet.
"Katsokaa, niin vannoin minä kurjan Juutalaiskaupunkimme portilla polvillani ollessani. Ja minä aion valani pitää. Minä olen jo ahkeruudella ja tarkkuudella: haalinut kokoon pienen pää-oman, olen nähnyt nälkää ja kurjuutta, kärsinyt suuren tarkoitusperäni vuoksi, koska tuosta pienestä pää-omasta täytyy tulla suuri, jolla voin alkaa asioimisliikettä omiin nimiini. En ole hetkeäkään turhaan hukannut, en ole suonut itselleni vähintäkään lepoa tai virvoitusta, kuten muut nuoret miehet. Iltasilla konttorista kotia tultuani en ole muuta huvitusta etsinyt, kuin että silloin tällöin olen pistäytynyt tänne teidän luoksenne puhellakseni hetkisen teidän kanssanne, ja sitten olen aina palannut kammiooni, jossa pitkin yötä olen puhdistanut ja järjestänyt kauppiasten minulle uskomia kirjoja. Sitä tehdessä olen talvella vilusta värissyt, kesällä helteestä hikoillut; usein olin väsymyksestä nääntyä ja aina olin nälissäni, mutta aina ajattelin vaan sitä, että tein työtä enentääkseni pää-omaani, ja siten olen minä kestänyt ja aina vaan toivonut tulevaisuudelta sitä, minkä nykyisyys on kieltänyt. Ja nyt", jatkoi Mayer Anshelm säihkyvin silmin koroitetulla äänellä, "nyt tarjoutuu minulle äkki-arvaamatta tilaisuus pikemmin päästä tarkoitukseni perille ja kerrassaan harpata monen pitkän puute-ja kärsimysvuoden ohi, nyt voin tuota pikaa päästä rikkaaksi. Sanokaa, eikö minun pidä käyttää tätä tilaisuutta?"
Ukko Baruch ei virkkanut mitään, vaan katsoi miettivän ja kysyvän näköisenä tyttäreensä; Gudula oli jo aikoja unhottanut työnsä, ja loistavin silmin ja hehkuvin poskin oli hän kuunnellut Mayer Anshelmin innokasta puhetta. Nyt nousi hän hitaasti istuimeltaan ja astui juhlallisesti hänen luoksensa.
"Mayer Anshelm", puhui hän, laskien valkoisen kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen häntä hymyssä suin. "Mayer Anshelm, sinun pitää käyttää tätä tilaisuutta rikkaaksi tullaksesi, kansasi kunnian ja vapahtamisen vuoksi! Mene, Mayer Anshelm, ja sano tuolle rikkaalle Nathansonille, että tahdot naida Veilchen Rahelin ja ruveta hänen yhdysmieheksensä".
"Tee, niinkuin Gudula sinulle sanoo", lausui ukko Baruch juhlallisesti, "sillä Jumalan sana on hänen suussansa, ja rakkaus on hänen sydämmessänsä; hän on sinua suojelus-enkelinäsi neuvonut".
"Niin, suojelus-enkelinäni hän on minua neuvonut", kertoi Mayer Anshelm, hellästi irroittaen tytön pienen, valkean käden käsivarrestaan ja suudellen sitä. Gudula vavahti vähän, ja hänen kasvonsa menivät kalmankalpeiksi, mutta sitä ei Mayer Anshelm nähnyt, sillä hän piti yhä Gudulan kädestä ja painoi sitä huuliansa vasten. Mutta Gudula veti kätensä hiljaa pois, ja nyt vasta Mayer Anshelm'kin huomasi hänen kalpeutensa ja näytti ikäänkuin pitkästä miettimisestä tulevan tolkulleen.