"Minun olisi kumminkin pitänyt häntä seurata", sanoi hän ajatuksissaan; "hän on liiaksi kaunis, saadaksensa näin myöhään kadulla yksinänsä rauhassa kulkea. Olisi kenties hyvä, jos minä menisin hänen perästänsä ja — Mutta ei se käy laatuun", keskeytti hän itseänsä, "Gudula sille vaan nauraisi ja tekisi minusta pahanpäiväistä pilkkaa, vieläpä kenties panisi pahaksensa jos minä hänen perästänsä lähtisin, ja ajattelisi, että minä häntä epäilen enkä usko hänen itsensä voivan itseänsä suojella. Taitaapa siis Gudula olla oikeassa, että aika on rahaa. Tahdon sentähden ruveta työhöni".
Ja hän istui tuon vaapperan pöydän ääreen, joka oli täynnä paksuja konttorikirjoja, ja alkoi työtään tehdä. Mutta kesken kiireintä työntekoa hän aina aika-ajoin pysähtyi. Hän oli levoton Gudulan vuoksi, kun hän niin yksinään oli lähtenyt tuolle pitkälle matkalle uuteen kaupungin-osaan; ja lukujen ja rivien välistä oli hän toisinaan näkevinään Gudulan suuret, kirkkaat silmät.
"Enpä olisi uskonut, että voi tulla noin levottomaksi sisaren vuoksi", pakisi Mayer Anshelm itsekseen. "Mutta se onkin hulluutta, jonka vuoksi en tahdo enää koko asiata ajatella, vaan pitkitän työtäni. Tänä yönä pitää minun saada kaikki nämä kirjat valmiiksi". Ja hän ryhtyi uudelleen kahta hartaammin työhönsä sekä kiintyi lukuihin ja laskuihin niin, ett'ei hän muusta maailmasta tiennyt mitään. Täten kului tunti tunnilta, yö oli jo tullut, kadulla oli kaikki hiljaa, kaikki liike oli lakannut. Kaikki makasivat ja nauttivat lepoa päivän työstä ja rasituksista — kaikki nuo kurjat, vaivannähneet Juutalaiskaupunginkin asukkaat. Tätä ajatellessa iloitsi Mayer Anshelm, hänen rintansa kohoili vapaammin ja hengessä toivotti hän kaikille kausalaisveljillensä ja - sisarillensa hyvää yötä. Silloin pyörähtivät taas hänen ajatuksensa väkisinkin Gudulaan, ja hän nousi istuimelta, vähän selkäänsä oikaistaksensa, astui ikkunan eteen ja katsoi ulos, toivottaaksensa myös sisar Gudulalle hyvää yötä. — Mutta kummallista! tuosta tutusta ikkunasta pilkoitti vielä tuli, ja levoton varjo liikkui yhtämittaisilla väliajoilla uutimilla. Se ei ollut Gudulan solakan vartalon varjo, vaan se oli leveähartiaisen miehen. Luultavasti oli se ukko Baruch, joka niin levotonna edes takaisin siellä käveli. Jotain tavatonta oli siis ukolle tapahtunut, koska hän nyt vielä oli valveilla ja niin kiihkeästi kammarissansa käveli. Kolme vuotta oli Mayer Anshelm jo asunut häntä vastapäätä, mutta tätä kummaa ei ukko Baruch vielä koskaan ollut hänen muistaaksensa tehnyt, vaan ummelleen kello 10 oli hänen ikkunastansa tuli aina sammunut. Mayer Anshelm oli sitä joka ilta tarkastanut, ja siitä tiesi hän, että isä Baruch ja sisar Gudula olivat levolle menneet. Ja nyt olivat tornikellot jo lyöneet 12, ja yhä Baruch vaan valvoi ja käveli levotonna edestakaisin! "Entä Gudula! missä hän on?" Ei ainoatakaan kertaa nähnyt Mayer Anshelm hänen varjoansa isän varjon rinnalla. "Missä siis Gudula on?"
Tehtyään kahdesti itselleen tämän kysymyksen, syöksi Mayer Anshelm ovelle, juoksi portaita myöten alas ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.
Varjo uutimilla liikkui yhä yhtä levottomasti ja yhtä pitkillä määrä-ajoilla kuin ennenkin.
Hetkisen seisoi Mayer Anshelm keskellä katua ja oli kahdella päällä, mitä tehdä. "Minusta nähden", sanoi hän sitten melkein ääneensä, "naurakoon ja ivatkoon Gudula minun pelkoani. Parempi on kärsiä sitä kuin tätä kauheata epätietoisuutta. Minä menen!"
Ja parilla harppauksella oli hän ukko Baruchin ikkunan alla ja koputti sitä kovasti.
Heti veti ukko uutimet syrjään ja huusi, ennenkuin oli kerinnyt vielä ikkunata avatakaan, iloisella äänellä: "Sinäkö siellä olet, Gudula? Hyvä, että viimmeinkin tulit!"
"Siis hän ei vielä ole kotia tullut, isä Baruch?" kysyi Mayer Anshelm, ja hänestä tuntui melkein siltä, kuin jos häntä olisi kurkusta rautapihdeillä puristettu.
"Se ei olekaan Gudula!" vaikeroi vanhus. "Mayer Anshelmhan se vaan on!"