"Niin, minä täällä vaan olen! Mutta päästäkää minut sisään, isä Baruch, ja pian! Meidän täytyy tuumia, mitä nyt tehdään."
Ukko sulki ikkunan, meni ovelle, avasi sen ja käski Mayer Anshelmin käydä sisään. Tämä seurasi ääneti vanhusta ja sulki sitten vapisevin käsin oven. Hänen silmänsä tarkastivat, ikäänkuin jotain etsien, tuota himmeän lampun valaisemaa huonetta. Sitten pysähtyivät ne tarkastamaan vanhaa Baruchia, joka vavisten kuin haavan lehti hänen edessänsä seisoi.
"Eikö hän ole vielä kotiin tullut?" kysyi Mayer Anshelm hetkisen kuluttua.
"Ei", huusi vanhus kolkosti, "ei hän vielä ole tullut, vaikka on jo kuusi tuntia kulunut siitä, kun hän lähti!"
"Minä lähden häntä etsimään, minä tuon hänet takaisin!" sanoi Mayer Anshelm päättävästi. "Neuvokaa minulle tie, isä Baruch, niin lähden häntä hakemaan".
"En tiedä tietä, Mayer Anshelm."
Huuto, joko kauhun tai vihan, pääsi nuorukaisen huulilta. "Te ette tietä tiedä, Baruch? Ette edes tiedä minne Gudulan on meneminen, kun hänen iltahämärässä täytyy yön selkään lähteä työtä hakemaan? Te olette kelvoton isä, Baruch. Te käytätte itseänne väärin hyvää, suloista lastanne kohtaan. Teidän hyväksenne hän työtä tekee, teidän hyväksenne hän näkee vaivaa ja kiduttaa itseänsä, ettekä te edes tiedä, minne hän milloinkin menee!"
Tämän puhui hän kovalla vihaisella äänellä, ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalpeat, ja hänen huulensa osoittivat surua ja murhetta.
Baruch katsoa tuijotti häneen, eikä voinut ahdistuksessaan mitään vastata nuorukaisen kiivaasen syytökseen. "Muistelen minä hänen kerran kertoneen, missä kreivitär Tettenbornin huvila on", sanoi hän viimmein ikäänkuin pelonalaisesti.
"No, missä se on?" kiiruhti Mayer Anshelm kysymään. "Muistakaa Baruch! kaikki riippuu siitä, että te sen tiedätte".