"Huvila on uudessa kaupunginosassa tuolla Mainin varrella", lausui Baruch hitaasti ja ajattelevasti, joka sanaa punniten ja muistutellen. "Sinne kuuluu nykyjään rakennetun paljon huviloita, mutta kreivitär Tettenbornin huvila on kaikista suurin ja kauniin. Se on viimmeinen huvila oikealla kädellä — on Gudula sanonut — ja se on yhtä kerrosta korkeampi kuin muut, ja sen takana on suuri, kaunis puutarha, jossa vielä on niin suuri huvihuone, että siinä voisi asua kokonainen perhekunta".
Mayer Anshelm oli häntä niin tarkkaan kuunnellut, ett'ei uskaltanut hengittääkään. "Entä vielä", sanoi hän lyhyesti, käskevästi, kun Baruch pysähtyi.
"Mitään muuta en minä tiedä", vastasi Baruch hyvin pelonalaisesti.
"Siinä sitä jo onkin kylläksi, isä Baruch", sanoi Mayer Anshelm päättävästi, "kylliksi, löytääkseni tuon huvilan. Minä tunnen tuon uuden kaupunginosan, ja te olette kylliksi tarkasti neuvoneet etsittävän huvilan. Antakaa, isä Baruch, minulle anteeksi, että minä äsken pikastuin. Se tapahtui vaan Gudulan vuoksi. Antakaa minulle anteeksi!"
"Minulla ei ole sinulle mitään anteeksiannettavata, Mayer Anshelm. Tuo vaan Gudula elävänä takaisin, niin on kaikki hyvin!"
"Elävänä?" huusi kauhistuen Mayer Anshelm. "Mitä te sillä tarkoitatte, isä Baruch? Lienettehän vaan siitä varma, että hän meni kreivitär Tettenbornin huvilaan?"
"Niin toivon", vastasi vanhus ja purskahti itkemään.
"Olisiko hän siis vielä jonnekin muuanne voinut mennä?"
"Olisi! Mutta sitä en tahdo uskoa! En, en voi sitä uskoa! Meillä oli tänä iltana, vähää ennen sinun tuloasi, pieni sanasota. Minä olin suutuksissani ja toruin häntä siitä, kun hän ei huolinut Baruch Nathanista, joka tänään kävi häntä kosimassa, ja toruessani tulin minä jotain sanoneeksi, mikä häntä loukkasi. Silloin uhkasi Gudula mennä sinne, missä Main on syvin, ja sitä sanoessaan oli hän niin suruisen- ja totisennäköinen, ett'en sitä koskaan voi unhottaa."
"Mitä voitte te Gudulalle sanoa, joka häntä niin saattoi loukata, että hän senvuoksi tahtoi henkensä menettää? Sanokaa se minulle!"