"En, en voi, enkä tahdokaan sitä sinulle sanoa, Mayer Anshelm, sillä juuri silloin, jos sen sinulle sanoisin, on hän vannonut tappavansa itsensä. Mutta enhän olekaan sinulle mitään sanonut, ja hän sen tietää, sillä olihan hän täällä ja kuuli kaikki, mitä minä sinun kanssasi puhuin. Hän siis ei ole mennyt veteen, ei, sitä hän ei ole tehnyt, vaan hän on mennyt ainoastaan kreivitär Tettenbornin huvilaan."
"Ja minä tuon hänet sieltä takaisin, Baruch, minä etsin häntä joka paikasta, tieltä sekä periltä, enkä palaa ilman hänettä. Jääkää hyvästi!"
Hän nyykäytti päätään ja syöksi ulos kadulle sekä riensi eteenpäin, minkä kerkesi. Ei hän joutanut sitä miettimään, että hän oli jättänyt kammarinsa oven lukitsematta, että siinä olivat kaikki hänen työllä ja hi'ellä keräämänsä säästöt ja pöydällä nuo päättämättömät konttorikirjat; hän ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän paraite löytäisi Gudulan, ja tämän vuoksi oli hän valmis vaikka henkensä alttiiksi panemaan.
Oli kirkas tähti-yö, kuu heitti ystävällisen valonsa tuohon yksinäiseen vaeltajaan, joka henki kurkussa riensi eteenpäin, ja muodosti kadulle hänen edelleen pitkän varjon, jolla näytti olevan vielä suurempi kiire Gudulaa etsimään kuin itse Mayer Anshelmilla. Tätä nähdessä ajatteli Mayer Anshelm, että viimmeinen, mitä hän oli Gudulasta nähnyt, oli hänen varjonsa; ja hirmuinen levottomuus käsitti hänet.
"Ja olisikohan se ollut viime kerta, kun häntä näin?" huokasi hän.
"Olisikohan hän varjollansa jättänyt minulle iäksi päiväksi hyvästi?"
"Ei, ei!" huusi hän ääneensä, "minun täytyy löytää hänet, minun täytyy saada hänet takaisin, sillä —"
Minkätähden pysähtyi hän, minkätähden jäi hän seisomaan liikkumatonna, kuin maahan kiini kasvaneena? Mikä otti hänen ajatuksensa niin kokonaan valtaansa, että hän senvuoksi unhotti matkansa tarkoituksen, että hän yhä vaan seisoi ja katsoi kuuhun, ikäänkuin löytäisi hän sieltä selitystä jollekin odottamattomalle ja aavistamattomalle, minkä hän yht'äkkiä sydämmensä sisimmästä pohjukasta keksi? Mikä se oli, joka yht'äkkiä kirkasti hänen kasvonsa ja leimahti hänen silmässänsä? Oliko hän nyt vihdoinkin ymmärtänyt sen salaisuuden, joka niin kauan oli, hänen itsensä tietämättä, hänen sydämmessänsä piillyt? Oliko huoli Gudulasta viimmeinkin särkenyt sen kuoren, minkä jokapäiväinen seurusteleminen ja yhteiset lapsuuden muistot olivat hänen sydämmensä ympärille muodostaneet?
Hän kohotti innostuneena molemmat kätensä taivasta kohti, ja hänen huuliltansa herui muutamia sanoja, mutta niin hiljaa, niin salaperäisesti, että ainoastaan Jumala ja tuolla ylhäällä oleva kuu ne ymmärsivät. Ja sitten, sitten tunki hänen rinnastansa huuto, ilo- ja riemuhuuto. Päivä oli koittanut hänen sydämmessänsä, ja valon ensimmäiset säteet värähtelivät siellä!
Joutuisammin riensi hän sitten, ikäänkuin siivillä lentäen, pitkin noita tyhjiä, kolkkoja katuja, joiden kamalaa hiljaisuutta ei mikään muu häirinnyt, kuin yövartijain yksitoikkoiset huudot, jotka nyt ilmoittivat ensimmäistä tuntia sydän-yön jälkeen. Täten pääsi hän pian portille, joka varsinaisen kaupungin uudesta kaupunginosasta erotti.
"Tuoss' on uusi kaupunginosa! Jumalani, nyt anna minun osata oikealle paikalle, anna minun löytää hänet, pelastaa hänet, jos hän on vaarassa, kuolla hänen kanssansa, jos hän kuolla tahtoo!"