Summattoman suuri nyrkki työnsi Mayer Anshelmin käsivarren pois ja vetäsi ikkunan kitisten kiini.
Hetkisen seisoi siinä nuorukainen huumauksissa neuvotonna. Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mistä voi hän kadonnutta ruveta etsimään? Minne piti hänen nyt askeleensa ohjata?
Puutarhaan oli Gudula mennyt! Tavallista tietä hän ei ollut lähtenyt kotia! Ei siis Mayer Anshelmkaan saanut sitä tehdä, vaan hänen piti häntä etsimän siltä tieltä, jota hän oli kulkenut.
Kaikki riippui siitä, että hän osautuisi tälle tielle, että hän löytäisi portin, joka vei puutarhasta ulos.
Hän juoksi huvilan toiselle puolelle, josta puutarha alkoi. Puutarhaa ympäröi joka puolelta korkea muuri, joka harjalla oli varustettu rautakoristuksilla. Varovasti kulki hän sitä pitkin.
"Oi kuu, ole nyt minulle suosiollinen, helota kirkkaasti, äläkä heitä mitään varjoa muurille!"
Kuu on hänelle suosiollinen, se valaisee joka kiven, joka sauman muurissa — se valaisee nyt myös tuon pienen, tumman portin, joka näkyy muurin toisesta päästä.
Hän on löytänyt tuon puutarhanportin. "Tämä siin on se tie, jota Gudula täältä on lähtenyt! Mutta onko hän todellakin täältä lähtenyt? Eikö hän kenties vielä voisi olla puutarhassa?"
Ja salamana välähti hänen sielussansa se ajatus, että Gudula oli isällensä sanonut puutarhassa olevan huvihuoneen, johon kokonainen perhekunta mahtuisi asumaan.
Entä jos Gudula olisikin tässä huvihuoneensa? Jos hänet olisi sinne houkuteltu, ja nyt väkisin häntä siellä pidettäisiin? Olihan maakreivi kreivitär Tettenbornin tuttava! Ja olihan Gudula siellä nähnyt hänet, tuon kevytmielisen ja irstaan miehen, joka oli Gudulan kuvan ostanut! Ja voiko kukaan hänen kuvaansa nähdä, samalla häneen itseensä rakastumatta?