Kolkko raivon huuto pääsi hänen rinnastansa, ja hän pudisti kaikin voimin porttia. Se aukeni, ja hän astui puutarhaan.
Pensasten varjoama lehtokuja oli hänen edessänsä. Vakavin askelin läksi hän sitä myöten astumaan ja tähysti tarkasti molemmille puolille, huvihuonetta löytääksensä. Mutta joka haaralla oli vaan tiheätä viidakkoa, mitään rakennusta ei hän missään huomannut.
Mutta tuolta, tuolta kimaltaa keskeltä viidakkoa ikäänkuin kirkas tähti. "Tuli! tuli: tuolla täytyy siis tuon huvihuoneen olla, ja siellä vielä valvotaan, koska tuli sieltä pilkoittaa".
Kaitainen polku, joka viidakkoon viepi, on hänen edessänsä. Hän syöksee sille, seuraa sen mutkikkaita polvia viidakon läpi ja pääsee vihdoin pienelle aukealle paikalle.
Tämän keskellä on huvihuone, ja sen ikkunat ovat kirkkaasti valaistut. Mayer Anshelm läähätti kovasti, jonka vuoksi hän hetkiseksi pysähtyi hengittämään. Hän katseli uteliaisuudesta hehkuvin silmin huvihuonetta, josta hän kenties saisi selityksen Gudulan häviämiseen.
"Mutta jos hän siellä ei olekaan? Jos tämä viimmeinen toivo pettää; mitäs sitten? Isäini Jumala, mikä sitten auttaa?" Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin kuulisi hän keskenänsä riiteleviä ääniä huvihuoneesta päin.
Hän ei enää vitkastele, vaan menee varovasti eteenpäin. Ei kuulu mitään liikausta, eikä näy vartijoita huvihuoneen ympärillä. Hän voipi hiipiä aivan lähelle sitä, kukaan ei häntä siitä estä. Ikkunat tosin ovat niin korkealla, että maasta jaloin niistä ei yletä sisään katsomaan, mutta keskimmäisen ikkunan kohdalla on toki hyväksi onneksi palkonki, jonka vieressä kaksi solakkaa akasiapuuta uljaana ilmaan kohoaa. Mayer Anshelm kiipee, sukkelaan kuin kissa, toista myöten ylös palkongille.
Hänen sydämmensä sykkii niin rajusti, että jok'ainoan tykytyksen voipi päällepäin tuntea, hänen täytyy pitää itseänsä ikkunan pielestä kiini, jott'ei kaatuisi, hänen täytyy ensin asettaa luontonsa, että hän voisi järjen mukaan menetellä ja toimia.
Äänet kuuluvat yhä; ja nyt hän jo eroittaa, että toinen niistä on miehen, toinen naisen. Jälkimäinen ääni on hänen korvalleen kovinkin tuttu!
Se on Gudulan ääni. Hän siin vielä elää ja on aivan lähellä häntä. Mayer Anshelm on Gudulan löytänyt. Mutta entä jos hän ei olisikaan pakosta täällä? Jos hän vapaasta tahdostaan olisi seurannut tänne miestä, joka nyt puhuu hänelle raikkaalla, innokkaalla äänellä? Ja kuka on tuo mies? Mitä puhuu hän hänelle? Mayer Anshelmin täytyy saada tästä selvä, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Hiljaa hiipii hän aivan ikkunan eteen. Uutimet sen takana ovat syrjään vedetyt. Hän katsoo loistavasti sisustettuun, kirkkaasti valaistuun huoneesen — mutta hän näkee ainoastaan Gudulan, joka säkenöitsevin silmin ja mustanpuhuvain poskin seisoo keskellä tätä huonetta, ja tuon nuoren, kauniin miehen kullankirjaillussa univormussa, joka on polvillaan hänen edessänsä ja rukoilevin silmin häneen katsoo.