"Ettekö tahdo minulle anteeksi antaa, Gudula? Vieläkö te olette minulle vihoissanne?" kysyi pahoillaan oleva nuori mies sulavalla, sointuvalla äänellä.
"Olen kyllä vihoissani", huusi Gudula raivokkaasti. "En elinpäivinäni minä tätä anteeksi anna. Kuka on antanut teille oikeuden pitää minua täällä vankeudessa ja väkivallalla estää minun täältä lähtemästä. Olenko antanut siihen teille luvan, olenko ainoallakaan silmäyksellä tai hymyllä teitä siihen kehoittanut?"
"Et, Gudula, sitä et, paha kyllä ole tehnyt. Mutta sinä kaunis jumaloittava tyttö, täytyykö minun yhä uudelleen kertoa, että minä sinua rakastan, että minä sinua jumaloitsen, että minä kuolen, ell'et sinä vastaa minun rakkauttani? Eikä minun rakkauteni sinuun ole hetken hedelmä. Minä olen rakastanut sinua jo kuukausmääriä, aina siitä saakka, kun ensi kerran kuvasi näin!"
"Minä kiroan sen käden, joka minut maalasi!" huusi Gudula kiihkeästi, "minä vihaan tuota kuvaa, joka on syy tällaiseen häväistykseen!"
"Ja minä siunaan sitä kättä, joka sinut maalasi", sanoi nuori upseri, "minä rakastan kuvaa, joka kumminkaan ei voi kuin heikosti heijastaa sinun lumoavaa kauneuttasi. Siitä saakka, kun tulin sen omistajaksi, rakastan minä sinua, sitä olen yöt, päivät miettinyt, miten voisin saada myös sinut omakseni. Sinun vuoksesi, Gudula, olen tämän huvilan ostanut, sinun vuoksesi olen yhden uskotuistani pannut tänne asumaan. Minä tiesin kyllä, että sinä olet yhtä viaton kuin puhdaskin, yhtä ankara kuin taipumatonkin. Sen kaiken olin nähnyt sinun kasvoistasi, minä tiesin, että arka metsäkauris on ensin kesytettävä, ennenkuin se saa nähdä rohkean metsästäjän kasvoja, joka uskaltaa sitä vaania. Senvuoksi olet sinä nähnyt ainoastaan kreivitär Tettenbornia, mutta et ole tietänyt mitään siitä, kun minä, sinun puhellessasi kreivittären kanssa, salaa olen ovenraosta sinua ihaillen katsellut. Mutta eilen en enää enempää kestänyt, vaan, lempeästä teeskentelemättömyydestäsi ja lumoavasta suloudestasi hurmautuneena, päätin minä, että minun nyt pitää kuulla sinun äänesi, nähdä sinut kasvoista kasvoihin, ja että tämän hetken pitää tuottaa ratkaiseva päätös."
"Ja ratkaisevan päätöksen se tuottaakin", sanoi Gudula niin ylevästi, kuin jos olisi ollut todellinen kuningatar. "Tässä on teille ratkaiseva päätös: minä ylenkatson teitä, minä kiroan tuota kunniatonta rouvaa, joka on ollut teillä apulaisena. Aukaiskaa ovi ja antakaa minun mennä!"
Palkongilla oli toinen nuori mies polvillaan; kyyneleet heruivat hänen silmistään, molemmat kädet oli hän taivasta kohti nostanut, ja hiljaa lausui hän seuraavat sanat: "Siunattu olkoon hän näistä sanoistaan! Kiittää tahdon häntä niin kauan, kuin elän!"
Sitten hyppäsi hän taas ylös kuuntelemaan ja ollaksensa valmiina
Gudulaa auttamaan.
Sisälläkin oleva nuori mies oli noussut ylös ja seisoi nyt Gudulan vastapäätä. "En", sanoi hän säihkyvin silmin päättävästi, "en avaa tätä ovea, enkä päästä sinua täältä, sinä olet minun vallassani, ja minä pidän sinua vasten tahtoasikin luonani niin kauan, kunnes minä rakkaudellani, uskollisuudellani ja alamaisuudellani olen sinun kovan sydämmesi pehmittänyt ja pakoittanut sinut minua rakastamaan."
"Ei koskaan, ei koskaan se tule tapahtumaan!" huusi Gudula vihastuneena. "Isäini Jumala, kuule minun valani: en koskaan minä tälle miehelle anna anteeksi sitä häpeällistä rikosta, jonka kautta hän on minut tänne valtaansa saanut, en koskaan minä tule häntä muutoin muistelemaan kuin inholla ja kauhulla!"