"Ilomielin tahdon minä sinut ottaa tyttäreni mieheksi", huudahti vanhus, "tahdon antaa sinulle Gudulan vaimoksi ja päälliseksi vielä siunaukseni. Mutta ei, ei", keskeytti hän puheensa, "eihän se käy laatuun: ethän sinä enää voi ketään kosia. Mayer Anshelm, onko minun siitä sinua muistutettava, että sinä olet tuon rikkaan Veilchen Rahelin sulhanen, joka sinua niin innokkaasti rakastaa, että tahtoo sinun kanssasi jakaa elämänsä ja omaisuutensa? Onko minun myös siitä muistutettava, että sinä enää et voi kellenkään antaa sydäntäsi, kun se kerran on Veilchenille lahjoitettu? Ei ole kulunut vielä enempää kuin eräitä tunteja siitä, kun kävit meiltä neuvoa kysymässä, josko Veilchen Rahelin naisit, jonka kautta tulisit rikkaaksi mieheksi, ja me olemme molemmat yllyttäneet sinua sitä tekemään. Sentähden voin minä nytkin vaan sanoa: mene ja nai rikkaan Nathanin tytär ja tule rikkaaksi mieheksi!"
"Sanot olevan vaan muutamia tunteja siitä, kun sen sanoit", lausui Mayer Anshelm ja katsoi tarkasti Gudulaa. "Mutta niin ei asian laita ole, vaan on siitä jo kokonainen ijäisyys kulunut, joll'aikaa uusi elämä minulle on alkanut. Siihen asti olin elänyt sekä sokeana että kuurona! Minä olin kovasti rikkonut rakkauttani ja onneani vastaan, ja sydämmeni mielettömässä sokeudessa hain minä onnea sieltä, mistä sitä ei ollut löydettävissä, ja vaadin rahalta sitä, minkä ainoastaan rakkaus voi antaa, nimittäin elämän onnea ja iloa; Gudula, rupea vaimokseni, ja minä olen rikkain mies maailmassa, sillä minulla on silloin sellainen tavara, jota kaikilla maailman aarteilla ei voi lunastaa, nimittäin kaunis, siveä ja rakastettu vaimo! Gudula, sano, että sinä minua rakastat, ja silloin olen minä miljonain omistaja, vaikka minulla maailman silmissä ei olisi mitään! Mutta rakastetun vaimon sydän maksaa enemmän kuin kaikki miljonat maailmassa, ja tyytyväisemmällä mielellä kallistaa päänsä hänen rintaansa, kuin kulta- ja jalokivikasoja vastaan".
Gudula ei vastannut mitään, hän oli päänsä kääntänyt, niin ett'ei kumpikaan heistä hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen he kumminkin näkivät, että koko hänen ruumiinsa vapisi, ja kuulivat että hän itkeä niiskutti.
"Gudula", sanoi hänelle isä, "Gudula, nyt minä sanon Mayer Anshelmille, minkätähden sinä tahdoit mennä sinne, missä Main syvin on".
Gudula kääntyi äkkiä ja he näkivät hänen punoittavat poskensa, joita pitkin kirkkaita kyyneleitä runsaasti valui. "Isä, jos sinä sen sanot", huudahti hän innokkaasti, "niin menen minä ja teen sen, minkä vannoin".
"Mayer Anshelm, pidä häntä kiini, ett'ei hän pääse", sanoi vanhus nauraen: "Minä uhkasin eilen illalla sanoa sinulle hänen sydämmensä salaisuuden, ja silloin vannoi hän Mainiin menevänsä, jos minä sen sinulle ilmaisisin".
"Ja mikä salaisuus se oli?" kysyi Mayer Anshelm loistavin silmin.
"Enhän minä tohdi sitä sanoa. Kysy Gudulalta itseltään."
Mayer Anshelm kietoi hellästi käsivartensa hänen ympärilleen ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. "Gudula", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "eilen illalla sanoin sinulle, että tahdoin panna vaikka henkeni alttiiksi, päästäkseni rikkaaksi. Nyt olen minä suuren aarteen löytänyt, jonka omistajaksi kaikin mokomin tahdon päästä, sillä se tekee minusta kerrassaan rikkaan miehen. Mutta aarteenkaivajan täytyy tuntea päästösana, jos hän mielii saada aarretta maasta kohoamaan. Mutta nyt minä luulen, Gudula, että sinun salaisuutesi on tuo tarvittava päästösana. Mikä se siis on, jota isäsi ei uskalla minulle ilmaista?"
"Että minä sinua rakastan!" huudahti Gudula, kietoen molemmat käsivartensa sulhasensa kaulaan ja likistäen häntä rintaansa vasten.