"Vielä sittenkin!"
"Vieläkö sittenkin, jos minä teille ilmoitan, että te kiellollanne ette ainoastaan tuomitse itseänne kuolemaan, vaan myös saatatte kaikki uskolaisenne vaaraan? Sillä jos te ette meille anna noita miljonia, niin teidät ammutaan, ja sallitaan sotamiesten ryöstää Juutalaiskaupunkia."
"Mayer Anshelm, ole armollinen", huusi Gudula, "pelasta kurjat uskolaisemme. Antaunnu väkivallan alle!"
"Niinhän minä teenkin, sentähdenhän minä annankin henkeni alttiiksi", lausui Mayer Anshelm juhlallisesti.
"Ja monen muun uskolaisenne hengen, sillä tiedättehän sen, että, kun Juutalaiskaupungin ryöstö kerran on alkanut, tekee uskonvimma ryöstön uskontaisteluksi."
"Mayer Anshelm", voivotteli Gudula, "muista isääsi ja äitiäsi, jotka eivät, haudassakaan ole rauhaa saavat, jos heidän poikansa tulee orjuutetun kansamme syöksemään yhä suurempaan kurjuuteen; muista sitä onnettomuutta ja surkeutta, mikä meidän kansaamme ennestäänkin ahdistaa, äläkä tahdo enää sitä lisätä. Poista meistä uudet turmiot, kun se on sinun vallassasi, armahda heikkoja ja sairaita, pelasta kansasi!"
Siinä seisoi Mayer Anshelm, liikkumatonna, kalmankalpeana, kiini puristetuin huulin, ja katsoi suruisesti ja kysyvästi ylöspäin.
Uudelleen tuli ordonanssi ilmoittamaan, että alakerroskin oli jo tyystin tutkittu, mutta ei mitään löydetty.
"Niin, menkää siis alas kellariin", käski upseeri, "ottakaa kuokat ja lapiot mukaanne, tutkikaa sitä hyvin tarkoin, ja jos sieltäkään ette mitään löydä, niin on tutkimus loppunut, ja sitten seuraa ampuminen".
"Mayer Anshelm", huusi Gudula epätoivoissaan, "säästä minulle lastesi isä, pelasta kansasi!"